sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kookos ja meritähti

Olipa kerran kaukana kaikesta trooppinen saari. Tuolla saarella asui vain muutamia ihmisiä. He elelivät huoletta, kalastivat kun sattuivat sille päälle, tai keräsivät villeinä kasvavia hedelmiä jos olivat toisella päällä. Pieni yhteisö kukoisti ja vuodet kuluivat, ihmisiä syntyi ja kuoli, ja saari piti kaikista huolen.

Eräänä päivänä nuori nainen käveli rannalla. Taivas oli pilvetön ja tähtösiä täynnä, kuu paistoi täytenä ja heitteli varjoja ihmisten ja puiden jalkoihin. Nuori nainen katseli askeliaan. Aina kun hän nosti jalkansa maasta, varjo irtosi hänen jalastaan. Kun hän laski jalkansa maahan, varjo tarttui taas hänen jalkaansa. Naista nauratti, ja hän alkoi pyörähdellä ja nostella jalkojaan vielä auringon lämpöä hehkuvalla valkealla hiekalla.

Aika kului, ja tuli myöhä. Nainen istuutui rannan hiekalle, nojasi selkänsä kookospalmuun ja ryhtyi laskemaan tähtiä. Kuu kulki taivaan poikki ja piilotti osan tähtiä selkänsä taa, oli kuin se olisi halunnut olla se, jota nainen hyväilee silmillään. Nainen hymyili. Kuu teki aina itseään tykö ja hauska pallero se olikin, vaikka ei osannutkaan tuikkia niin kuin tähdet.

Seuraavana aamuna, kun nainen oli mennyt ja aurinko lämmitti rantahiekkaa, kookospalmu keräsi juuristoonsa naiselta tippuneita ajatuksia ja unikuvia. Niissä oli tähtien tuikkeen ja kuun loisteen lisäksi nuoruuden kiihkoa, odotusta ja kaipausta, jota puu ei tunnistanut, mutta jonka se pakkasi muiden ajatusten ja tuntojen mukana yhteen pähkinöistään, siihen mistä se ajatteli tulevan jotain uutta ja erilaista. Kookospähkinä kasvoi ja kun se lopulta kypsyi ja kierähti rantahietikolle, sen kaipuukin oli kypsynyt. Se halusi tähdet ja kuun.

Nousuvesi tuli, nousi ja vei pähkinän merelle ennen kuin yksikään kookospähkinänkeräilytuulella oleva kyläläinen sattui huomaamaan sitä. Aallot keikuttivat kookosta ja kuljettivat sitä pitkin aavaa merta. Joka yö kookospähkinä tunsi tähtien kipinöinnin ja kuun kuumotuksen, mutta koskaan se ei saanut niistä kiinni.

Eräänä päivänä aallot heittivät kookospähkinän pienen, tuskin merenpinnasta näkyvän luodon päälle. Siinä se sitten jäkötti, kiven päällä, keskellä ei mitään. Kului monta vuotta, ja aallot kasasivat irrallisia levänvarsia luodolle. Kookospähkinä kuitenkin odotti, se ei itänyt huolimatta ravinteikkaan maan kasaantumisesta. Se iti vasta, kun meri heitti elämäänsä kyllästyneen meritähden sen päälle, aivan keskelle, heitti niin että lossahti.

Ja sitten se vasta itikin. Juuret ja varsi syntyivät hetkessä, lehdet levittäytyivät auringon eteen ja ryhtyivät ammentamaan voimaa sen hehkusta. Meritähti piteli kiinni alati paisuvasta varresta ja painautui tiukasti palmun runkoa vasten. Palmu peitti sen itseensä ja piti sitä omanaan. Nyt sillä oli tähti, jota se keinutti tuulessa ja aaltojen pauhussa. Yhdessä ne kurottivat kohden kuuta ja taivaalla loistavia sisariaan. Yhdessä ne irrottautuivat maasta ja alkoivat nousta. Yhdessä ne soutivat avaruuden tyhjyydessä ja löysivät luodon, joka oli odottanut niitä aina maailman alusta saakka.

10 kommenttia:

  1. Olipas hellyttävän kaunis ja onnellinen rakkaustarina. Pääsiäistarina.

    VastaaPoista
  2. Jouduin lukemaan monta kertaa, tarina sai niin onnen pauloihinsa.

    VastaaPoista
  3. Satu, jonka vie mielellään mukanaan illan uniin, pitää kainalossaan ja nukahtaa kuunvaloon.

    VastaaPoista
  4. Suloinen aamutarina. Ihana Peikko!

    VastaaPoista
  5. Niin kaunis aamusatu, tällä on hyvä aloittaa päivä!

    VastaaPoista
  6. Hieno rakkaustarina, kiitos Peikko.<3333

    VastaaPoista
  7. Meritähti on paljon romanttisempi kuin merimakkara.

    VastaaPoista