keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Klemmarit

Seisoin kopio­koneen ääressä ja kopioin hallitukselle meneviä asia­kirjoja, kun puhelin soi ja esi­mieheni halusi tavata minut heti. Hän on kiivas nainen, joten en uskaltanut hoitaa työtäni loppuun, vaan kaappasin paperi­niput kainalooni ja sujautin niistä irrottamani klemmarit taskuuni.

Esimieheni otti paperit minulta ja sanoi antavansa ne kollegani hoidettavaksi. Minut hän lähetti toimittamaan muita asioita, joissa meni koko loppu­päivä ja pääsin lähtemään kotiin vasta, kun työ­aika oli jo kauan sitten päättynyt.

Kun sitten koko matkan poljettuani seisoin hikisenä koti­oveni takana ja kaivoin avaimia taskustani, käteni osui taskun­pohjalle jääneisiin klemmareihin. Minä olin varas! Olin tuonut työn­antajalle kuuluvia tavaroita kotiini! En tarkoituksella, mutta kuitenkin. Firman säännöt olivat ankarat. Varastamisesta saisi poikkeuksetta potkut.

Kylmä kivi muljahti vatsaani, ja ryntäsin vessaan. Minun on ollut vaikea hillitä ruumiin toimintoja stressi­tilanteissa, muutun kuraksi sisä­puolelta. Minun oli pakko keksiä ulos­pääsy tilanteesta. En tahtonut menettää työtäni ja toimeen­tuloani. Päätin palauttaa klemmarit ennen kuin kukaan huomaisi.

Palasin toimistolle, mutta en päässyt sisään lukituista ovista. Minun piti etsiä läheltä puska ja kyykkiä siellä vähän aikaa. Palatessani poimin maasta parin nyrkin kokoisen kiven, jonka paiskasin oven lasiruudun lävitse. Nyt sain oven auki, mutta rikkoutunut lasi viilsi syvään käsi­varttani, ja vereni alkoi valua pitkin lattioita. Hälytys­kellot huusivat. Minä pinkaisin juoksuun. Oli pakko ehtiä palauttaa klemmarit, ennen kuin kukaan huomaisi.

Kopio­huoneen ovi oli lukossa. Hakkasin sen säpäleiksi teräksisellä pysty­naulakolla, joka oli varattu arvo­vieraiden päällys­vaatteita varten. Joka paikka oli veressä. Lattia oli liukas ja naulakko tuskin pysyi käsissäni. Pääsin kuitenkin kopio­huoneeseen ja kaapaisin klemmarit taskunpohjalta kouraani. Ojensin kättäni kohti klemmari­laatikkoa ja maailma pimeni.

Kun avasin silmäni, vuoteeni vieressä seisoi esi­mieheni ja kaksi poliisia. Heidän takaansa kurkisteli valkeaan takkiin pukeutunut nainen, jonka kaulalla riippui stetoskooppi. Käsi­varttani peitti paksu side, ja kyynär­varteeni meni tippa­letku.

– Olet erotettu, esi­mieheni sanoi ja ojensi minulle irti­sanomis­ilmoituksen.

– Olette pidätetty, isompi poliiseista totesi ja kiinnitti terveen käteni käsi­raudoilla sängyn reunaan.

Minä en sanonut mitään. He kääntyivät ja tekivät lähtöä. Valko­takkinen nainen tuli vuoteen viereen ja sääti tippa­pulloa. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten esi­mieheni palasi ovelle ja sanoi:

– Olisit sinä niitä klemmareita saanut, jos vain olisit pyytänyt.

12 kommenttia:

  1. Se Murphyn laki varmaan...

    VastaaPoista
  2. Oijoi, olipa tämä hauska pakina, tai ei se hauska ollut klemmarien palauttajalle. Aina sanotaan, että rehellisyys maan perii, se ei nyt kuitenkaan toteutunut. Kaikkensa hän antoi ja potkut tuli.

    VastaaPoista
  3. Tekstin tunnelma pelmautti pahasti muistot mieleen.... valtionhallinnosta, hui!

    VastaaPoista
  4. Voi hitsi miten kävi! Minullakin on taipumus yltiöpäiseen rehellisyyteen. Joskus pitäisi vaan antaa olla...

    VastaaPoista
  5. Voi vinde miten kävi, ei kantsi olla yltiö rehellinen, tai ainakin pitäs olla aivot:))

    VastaaPoista
  6. Voi, voi, että otti pattiin! Tämä oli niin hirvittävää..Kaisumarjattaa peesaten.. Ihan liian rehellinen ei kannattaisi olla. Pakokauhukin ajaa ihmisen aika harmittaviin asioihin, olisiko kyse ollut tästä enemmän kuin rehellisyydestä?

    VastaaPoista
  7. Olisipa ollut vain pahaa unta.
    ...että pienestä esineestäkin voi tulla näin iso vastus...;)

    VastaaPoista
  8. Kaksi ei mene ilman kolmatta...(vai monettako vastoinkäymistä tarinassa) :)

    VastaaPoista