Karhun uudet vaatteet

On kuuma. Aurinko värisyttää ilmaa. Ihmiset kulkevat naama punaisena ja etsivät varjopaikkoja. Ilmastoidussa autossa istuu itsetietoinen tyyppi, joka virnistelee jalankulkijoille, mallaa karvalakkia päähänsä ja on tutisevinaan vilusta.

Torin reunassa on vaatekauppa, jonka ovet ovat levällään. Ilma seisoo kaupan sisällä, ja myyjät leyhyttelevät itseään koreaksi maalatuilla pahvinpalasilla.

Kauppaan tulee karhu. Se istuutuu ovensuujakkaralle, laskee kontin selästään lattialle ja pyyhkäisee otsansa käpälävarrellaan. Myyjät ahtautuvat liikkeen perimmäiseen nurkkaan ja löyhyttelevät itseään entistä kiivaammin. Joku inisee.

– Aika lämmintä, karhu sanoo, ottaa kontistaan oluttölkin, suhauttaa sen auki ja katselee ympärilleen. – Missä kaikki asiakkaat ovat?

– Siinä ne istuvat ovensuujakkaralla, oranssiin hameeseen ja valkeaan isoäiti-tyyppiseen pitsipaitaan pukeutunut myyjätär toteaa. – Vai oletko sinä asiakas?

Karhu nyökkää ja ryhtyy raplaamaan turkkinsa vetoketjua. Myyjätär mittailee karhua katseellaan ja toteaa, että heillä on varmasti jotain sopivia kesävaatteita noinkin suurikokoisille asiakkaille. Sitten hän pyörähtää kannoillaan ja katoaa kaupan takimmaiseen peräsoppeen. Muut myyjät hymyilevät ja leyhyttelevät itseään.

– Kokeillaanpa näitä, oranssihameinen myyjätär sanoo ja laskee tiskille kirjavan kasan vaatteita.

Karhu nousee, pöyhii vaatekasaa ja alkaa riisua turkkiaan. Myyjät alkavat kirkua. Pahvileyhyttimiä tippuu heidän käsistään, ja he kääntävät selkänsä karhulle.

– Riisu vasta tuolla sovituskopissa, myyjätär neuvoo, keikistää päätään ja virnistää. – Taidat tarvita alusvaatteitakin. Minä tuon.

Karhu ei sovi pukukoppiin, joten se ottaa yhden väliseinän pois. Myyjätär kantaa vaatteita karhun sovitettavaksi, ja karhu sovittaa. Välillä se on punaisissa, välillä sinisissä tai keltaisissa. Se käy pyörähtämässä kopin ulkopuolella ja kuuntelemassa, kun myyjät imartelevat vaatteiden sopivuutta. Aika ajoin kontio istuu pukukopin jakkaralla, juo olutta, kertoo tarinan tai pari ja jatkaa taas vaatteiden sovittamista. Myyjillä alkaa olla hauskaa, eikä karhu ole heidän mielestään enää ollenkaan pelottava.

Lopulta karhu valitsee turkoosit kesäpöksyt ja sinisen kesäpaidan, ei suostu enää riisumaan niitä, vaan maksaa ne kolmella kävyllä. Sitten se pyytää turkilleen pussin ja oranssihameisen myyjättären kanssaan elokuviin vielä samana iltana. Myyjätär suostuu, punastuu ja hymyilee leveästi, iskee silmää karhulle. Muut myyjät huutavat hurraata ja veuhtovat soreilla pahviviuhottimillaan.

Toive, joka toteutui liikaa (K-16)

– Naisen, ehdottomasti naisen, sanot ja nuolaiset huuliasi. – Sellaisen upean, jolla on kaaret ja kurvit kohdallaan ja jota kaikki haluavat ja kadehtivat minulta. Sellaisen.

Katselet, kun maagi virnistää ja kehottaa sinua menemään ulos kohtaamaan toteutunut toiveesi.

Näinkö helppoa tämä on, mietit, ei säkeniä eikä magiikkaa. Annat olla, eihän sinulla ole tapana pohtia asioita kovin syvällisesti. Nostat lakkiasi, heität kolikon oven vieren tippilaatikkoon ja kuulet, miten maagi napsauttaa sormiaan.

Lilith tulee vastaan jo teltan liepeellä, hymyilee ja tarttuu käteesi. Et ole koskaan nähnyt yhtä upeaa naista, ajatuksesi tarrautuvat hänen iholleen, liukuvat siinä ja hakevat kaikkein luistavimpia paikkoja. Lilith kihertää ja auttaa ajatuksiasi yhä pidemmälle ja syvemmälle, tunnet hänen tuoksunsa, tunnet miten se vie sinuutta lähemmäs Lilithiä ja miten mielessäsi olette yhtä. Olet lähempänä häntä kuin ketään koskaan, ensimmäistä kertaa tunnet olevasi oikea mies ja ymmärrät, että aiemmat kokemuksesi ovat olleet merkityksettömiä.

Purkaudut housuihisi ja muistat, missä olet. Lilith seisoo vieressäsi ja naureskelee. Ohikulkijat hidastavat vauhtiaan ja tuijottavat häntä, riisuvat häntä katseellaan ja sinä vihaat heitä heti. Lilith on sinun. Muut eivät saa katsella häntä, vain sinä, vain sinä saat laskea silmäsi hänen iholleen ja antaa niiden luistaa... purkaudut toisen kerran, ja Lilith nauraa ääneen.

Puristat hänen kättään ja lähdet kävelemään kotiin päin. Lilith kulkee rinnallasi. Vastaantulijat osoittelevat vaaleiden housujesi etumusta ja naureskelevat. Takananne kulkee miehiä ja naisia, joiden katseiden tiedät hivelevän naistasi, seuraavan tämän kaaria ja kurveja, tunkeutuvan ihoa niukasti peittävän puvun alle ja hakevan sieltä sitä, mikä on sinun, minkä haluat olevan vain sinun. Tunnet heidän ajatuksensa, tunnet mitä ne tahtovat Lilithin kanssa ja miten hän ottaa vastaan jokaisen ajatuksen ja antaa sen tulla täydeksi kehollaan.

Katsahdat naistasi. Hänen kasvoillaan loistaa peittelemätön kiihko, ja sinä vihaat häntä, vihaat hänen haluttavuuttaan ja kauneuttaan. Vihaat sitä, mitä hänen kosketuksensa tekee sinulle, miten miehuutesi enenee pitäessäsi häntä kädestä. Naisesi katsoo sinuun, ja sinä purkaudut niin, että koskee. Lilith nauraa sinulle ja hänen naurunsa leviää teitä seuraavaan joukkoon. Käännät sille selkäsi ja näet, miten muiden ihmisten ajatukset liukuvat Lilithin keholla, miten ne kuhisevat hänen ihollaan kuin raatokärpäsentoukat mädässä lihassa ja miten nainen nauttii niiden kosketuksesta. Vihasi tulehtuu. Päätät lähteä, unohtaa naisen ja toiveesi, elää yksin hiljaisuudessa. Tempaat kättäsi ja huomaat sen palaneen kiinni Lilithin käteen. Ymmärrät teidän tulleen yhdeksi lihaksi.

Ihan sama (K-16)

Kun Leena avaa sulkukammion oven, Johannes istuu perimmäisellä takapallilla jalat ristissä, pää polviin painettuna ja kädet niskan taakse ristiin puristettuna. Mies hengittää katkonaisesti ja suuntaa ulos­hengityksensä seinässä aukeavaan poistoventtiiliin. Venttiilin valo välkähtelee, kun analysaattorit selvittävät poistoilman koostumusta.

– Älä hengitä siihen putkeen, Leena komentaa. – Alus voi luulla, että hiilidioksiditaso on noussut ja laskee liikaa happea ilmatilaan. Ja tiedäthän, mitä siitä seuraa.

– Joo, Johannes sanoo sisäänhengityksellään, pidättelee itseään hetken ja puhaltaa sitten keuhkonsa tyhjäksi poistoputkeen. Venttiili välähtää ennakkovaroituksen.

– Kuulitko! Leena huutaa ja lähestyy Johannesta.

Tämä kavahtaa pystyyn ja nostaa molemmat kätensä eteensä. Sitten hän muuttuu huolestuneen näköiseksi, nuuhkaisee oikean käden sormiaan ja piilottaa käden selkänsä taa.

– Älä tule, mies huutaa. – En vastaa teoistani, jos tulet.

– Mikä sinun on? nainen kysyy ja avaa asekotelonsa läpän. – Oletko saanut tartunnan?

– En! Johannes huutaa. – Pysy poissa!

– Tiedäthän, mitä minun on tehtävä, jos epäilen tartuntaa?

– Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Ei mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään, mies kiljuu. – Minä...

– No?

– Ei mitään, Johannes painaa päänsä ja nojautuu kammion nurkkaan. – Tai ihan sama. Tapa.

Leena tarttuu aseeseensa ja virittää sen. Hän katsoo tähtäimen läpi ja laskee todennäköisyyksiä. Johannes tappaa hänet siihen paikkaan. Samalla, kun miehen sormi vapauttaa aseeseen kätketyn kuoleman, naisen silmissä välähtää oivallus.

Johannes kutsuu siivousrobotit.

– Tartunta, hän sanoo ja hengittää sisäänpäin.

Siivousryhmä tallentaa Johanneksen selityksen ja korjaa Leenan edelleen värisevän kehon pois. Huomenna osa hänestä olisi ruoka­pöydässä, ja rekonstruktorit rakentaisivat lopuista heille uutta pilottia.

Johannes istuutuu takapallille ja nojautuu seinään. Hän hengittää muutaman kerran kiivaasti sisään ja ulos, nostaa kätensä suun eteen ja puhaltaa. Miehen otsa kurtistuu, ja hän työntää etusormensa hampaiden ja posken väliin, hankaa ja tarkastelee sormeaan. Sormeen on tarttunut mustaa lakritsia.

– Ihan sama, hän huokaa ja höyrystää päänsä aseellaan.