Matkalla Rovaniemen markkinoille

Karhu istuu kannon päässä, kuopsuttaa jalallaan tahtia ja soittaa haitaria. Iida on tanssinut jo pitkään ja alkaa väsyä. Hän huojuu ja lopulta rojahtaa istualleen mättäälle.

– Onko juotavaa? hän kysyy ja kallistuu sammalen päälle selälleen.

Karhu painaa kurtun kasaan ja työntää sen konttiinsa. Kontissa on vielä yksi nassakallinen, ja karhu ojentaa sen Iidalle. Iida hörppää monta täyttä suullista, puistelee itseään ja hymyilee. Karhu kiemaisee loput.

– Tykkään sinusta, karhu, Iida tunnustaa. – Ja soitosta. Meistä tulee hieno pari.

– Pari? karhu kysyy.

– Niin. Me mennään Rovaniemen markkinoille. Sinä soitat ja minä tanssin. Ihmiset on kummissaan, ja meistä tulee rikkaita.

– Tanssiminen on vaarallista, karhu toteaa. – Etkö lue satuja? Kerran tiikeritkin sulivat voilätäköksi.

– Minä olen jo vallan sula, Iida huokaa, kaulaa ja sepäilee karhua ja työntää nenäänsä sen paksuun turkkiin. – Sulan sinusta, karhu, en tanssista.

– Ja rikkauksista?

– Niin. Rikkaina voidaan ostaa markkinapallot ja mennä naimisiin.

– Onko siellä markkinapalloja? karhu urahtaa.

– Tietenkin on. Kaikilla markkinoilla on.

Karhu nousee ja kääräisee naisen tämän omaan huiviin. Iida hihittää. Otso heittää kontin selkäänsä ja naiskäärön olalleen, viheltelee ja lähtee kulkemaan vaihtoaskelin kohti Rovaniemeä. Vapaalla käpälällään se pomputtaa kuviteltua markkinapalloa.

Elävää ravintoa

Pim, sanoi mikroaaltouuni.

Makkara heräsi voileipäpediltä, venytteli ja kiskotteli. Suussa maistui sinappi ja kuorikin oli unohtunut jonnekin.

Mitähän taas on tullut tehdyksi? Mukava peti tämä, vaikka aika lämmin. Vieressä taitaa loikoa joku söpöliini. Taisi olla aika kuumaa touhua meillä, kun peittokin on sulanut. Mutta ei tämä päällisjuusto kyllä kovin laadukasta ole.

Voileipäpeti keikahtaa, kun lautanen siirtyy mikroaaltouunista pöydälle.

Oho. Aika heilahdus. Taitaa joku oikein tarkoituksella keinuttaa. Tuollahan on minun kuorenikin. Miten se sinne on joutunut? Ja ihan riekaleina. Olisin minä sen itsekin riisunut, kun olisi vaan pyydetty. Nyt se on pilalla koko päällyste.

Taas keikahtaa ja hampaat louskahtavat makkaran vierestä. Saman juustopeiton alla uinuva toinen makkara korisee henkitoreissaan.

Ai himputti, se oli lähellä. Tähän ei auta jäädä, tuollainen on pelottavaa.

Makkara kierähtää leivän päältä ja heittäytyy lattialle juusto­kuorrutteeseen kääriytyneenä. Melkein saman tien haarukan piikit lävistävät sen keskivartalon.

Argh. Se jyräs meitin, olen mennyttä. Argh.

Kompostin kansi loksahtaa kiinni ja makkara jää pimeään. Vieressä lojuu märkiä kahvinporoja, lötsö banaani ja homeista leipää, joka yrittää peitellä läikkiään räkäisellä paperinenäliinalla.

Selvisinpäs. Täältä ne eivät minua löydä.

Kompostimullasta nousee matoja, jotka kerääntyvät makkaran viereen. Ne avaavat kitansa. Terävät hammasrivistöt välkehtivät. Makkara väistää ensimmäistä puraisua, mutta joutuu toisella puolellaan odottavien matojen hampaisiin. Ulina ja parku vaimenevat vasta, kun makkaran viimeisetkin hituset ovat kadonneet parempiin suihin.

Vesihiiden ruokaretki

Vesihiisi tormaa perinteikkääseen pikaruokalaan. Tiskin takana seisoo myyjä.

– Terve! Mitä sinä haluat? hän kysyy.

– Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kaikkeako? Sinä olet kovin nälkäinen.

– Joo. Anna vettä.

Myyjä ojentaa hiidelle lasillisen ja sanoo, että tilauksen toimittamiseen menee aikaa ja että hiisi voi sen aikaa istua pöydässä ja katsella jalkapalloa.

Hiisi istuu. Vesi valuu sen hytinä tytinä hyytelökehosta penkille, ja hiisi alkaa kuivua. Se juo veden ja käy pyytämässä lisää, juo sen ja hakee taas lisää. Vesi valuu hiidestä ruokalan lattialle.

– Vielä yksi vesi, hiisi pyytää, juo kaksi jo tiskillä ja vie yhden pöytäänsä.

Kuivuminen kiihtyy ja hiisi änkeytyy vesilasiin. Siellä sen on hyvä ja märkä.

Myyjä tuo kuusitoista hampurilaista, mutta asiakas on hävinnyt. Hän päättää syödä hampparit itse, ottaa pöydästä vesilasin ja tyhjentää sen viemäriin.

Viemärissä on ahdasta. Vesihiisi nitkula nätkylä nutkittelee sen mutkissa ja lopulta, ihan lopulta päätyy samaan järveen, josta se matkalleen lähti. Peikko istuu järven rannalla ongella.

– Oliko maukasta? peikko kysyy ja heittää vesihiidelle kourallisen sieniä. – Syö nuo.