Siemeniä sisällä

Valkeaan takkiin pukeutunut nainen pilkistää ovenraosta ja nyökkää. Mirja tarkastaa jonotus­numeronsa, nousee ja menee raolleen jääneestä ovesta huoneeseen. Siellä on pöytä ja sen päässä tuoli. Äskeinen nainen istuu pöydän takana ja osoittaa tuolia. Mirja istuutuu, puristaa polvensa yhteen ja kätensä sylissään pitelemänsä käsi­laukun kahvaan.

– Ja mitäs meillä on mielessä? valkea­takkinen kysyy ja puhdistaa stetoskooppia takkiinsa.

– Äiti sanoi, ettei saa syödä omenan­siemeniä, muuten vatsaan voi kasvaa puu, Mirja aloittaa. – Olen minä syönyt, eikä mitään puuta ole tuntunut. Eilen tuuli ryöpytti koivun­siemeniä suut ja silmät täyteen. Niitä meni henkeen ja varmaan vatsaankin, ja nyt minusta tuntuu, että jokin kasvaa minussa.

Valko­takkinen pyytää Mirjaa siirtymään tutkimus­pöydälle. Tutkimuksen jälkeen hän toteaa, ettei Mirja ole raskaana, eikä mikään muukaan poikkea tavanomaisesta, joten Mirja voi mennä ja jatkaa arkeaan normaalisti.

Mirja palaa kahden viikon päästä.

– Minä luulen, että ne kuitenkin itivät, hän selittää valko­takkiselle ja näyttää tälle kynsiään ja tukkaansa. Kynsien alla on puun­kuorta. Hiuksissa on pieniä kuivia oksia.

Valko­takkinen neuvoo Mirjaa käyttämään kosteuttavaa shampoota ja kynsiharjaa. Mirja lupaa.

Hän palaa kuukauden kuluttua.

– Shampoo auttoi, hän kertoo ja hymyilee leveästi. – Nyt oksat hiuksissa ovat selvästi elinvoimaisempia. Tosin kampaaja veloitti ylimääräistä pensas­saksien käytöstä.

– Erinomaista, valko­takkinen sanoo. – Kaikki on siis kunnossa?

– Sormet ovat hassun pitkät ja vähän ryhmyiset. Eivät olleet ennen. Sitä paitsi kaikki kynnet tipahtivat viime viikolla, mutta en minä niitä kaipaakaan.

Valko­takkinen tarttuu Mirjan käsiin. Ne ovat känkkyröityneet ja niiden iho on muuttunut tuohimaiseksi. Sormen­päät ovat hyvin kapeat. Hän kehottaa Mirjaa käyttämään notkistavaa kosteus­voidetta. Voidetta voisi laittaa kasvoihinkin, jossa jo näkyy alkava tuohistuminen.

Mirja nousee jäykästi ja kiittää. Kuluu kaksi kuukautta ennen kuin hän seuraavan kerran istuu odotus­huoneessa. Kun hänen vuoronsa tulee, hän nousee ja konkkaa ovelle, kumartuu ja istuutuu tutulle tuolille pöydän päähän.

– Minä venyn pituutta, hän sanoo, – ja jäykistyn.

– Se ilmeisesti vaikeuttaa liikkumista, valko­takkinen arvelee. – Vaikeuttaako?

Mirja myöntää. Jäykkyyden lisäksi hänen jalkansa kasvavat juuria heti, kun hän on hetkenkin paikallaan. Sitä paitsi hän kaipaa tavattomasti hellyyttä, koko ajan pitäisi olla halattavana.

– Te muututte puuksi, tai oikeastaan teissä itänyt koivu valtaa elin­tilanne, valko­takkinen sanoo ja riisuu naamionsa. – Ehdotan, että katselette paikan, johon haluatte juurtua.

– En tahdo paperi­koneeseen enkä saunan­uuniin, Mirja sanoo. – Puut ovat niin vastustus­kyvyttömiä.

Valko­takkinen nousee, avaa vastaan­otto­huoneen seinän ja astuu toiseen metsään, jossa pesu­kanit pelaavat kivi­pelejä, ja vettä­ruiskivat lohi­käärmeet kisailevat ja syövät muta­kakkuja. Mirja kulkee valko­takkisen perässä. Joka puolelta kuuluu huminaa, kun pieniksi ryhmiksi kokoontuneet puut humisevat toisilleen. Puun­halaajia puikkelehtii kaikkialla niiden lomassa. Joku puista huomaa Mirjan. Humina kiihtyy. Puut huojuvat, suljuttavat juuriaan ja lähestyvät puutuvaa naista.

Mirja vilkaisee virnistelevää valko­takkista ja tietää, missä hän haluaa lopulta lahota.

Pottuvarvas

– Miksei sinusta ole lapsuus­kuvia, Jani­petteri? Emmi­noora kysyy vasta­vihityltä mieheltään.

– On niitä yksi, tai oikeastaan enempikin, mutta ne ovat vähän erikoisia.

– Näytä.

– Oletko varma, että haluat nähdä? Muista, että lupasit olla minun kunnes eroamme.

– Muistan muistan. Näytä nyt vaan.

Jani­petteri hakee mustan matka­laukun ja avaa sen lukon kaulassaan roikkuvalla avaimella. Laukussa on päällimmäisenä ruskea kirje­kuori, jonka Jani­petteri ojentaa Emmi­nooralle. Tämä avaa kuoren ja saa käteensä nipun valokuvia. Ensimmäisessä on suuri, ihon­värinen peruna.

– Mikä tuo on? Emmi­noora sanoo ja työntää kuvaa loitommalle.

– Minä. Arvasin, ettet tunnista. Siinä ei ole vielä kynttäkään.

– Kynttä, mitä kynttä?

– Minä synnyin pelkkänä pottu­varpaana, Jani­petteri kertoo. – Äiti hautasi minut lehti­kompostoriin. Ensimmäisen kesän minä kasvoin siellä ja työnsin vartta. Tätä.

Jani­petteri taputtaa vasenta jalkaansa. Emmi­noora kuuntelee suu auki.

– Otapa seuraava kuva, Jani­petteri neuvoo. – Siinä minä olen alkanut jo haaromaan. Katso.

Kuvassa on himpun pienentynyt pottu­varvas, joka on työntänyt ulos kaksi koipea ja niitä yhdistävän lantion. Toisesta kintusta puuttuu vielä jalka­terä.

– Minua oksettaa, Emmi­noora sanoo. – Mikä se tuo on tuossa? Eihän se vaan ole…?

– Se on juuri se, Jani­petteri hirnahtaa. – Mutta katsopas sitten.

Seuraavassa kuvassa Jani­petteri seisoo pihalla, ja paidan­hihat hulmuavat tyhjinä. Vasen jalka­terä on edelleen valtava.

– Kädet eivät meinanneet millään haaroa, Jani­petteri selittää. – Äiti mietti, että se hakee metsästä virpoja ja varttaa niistä minulle kädet.

– Kädet? Mutta sinullahan ei ole edes päätä, Emmi­noora huudahtaa. – Sinulla ei ole päätä. Katso.

– Ei siitä kannata hermostua. Pää haaroo aina viimeisenä.

– Kauheaa! Ihan hirveää!

– Ei minusta. Ihan tavallinen juttu. Sitä varten on irto­päät. Niiden kanssa on tosi helppoa olla cool.

– Siihenhän minäkin… Emmi­noora sanoo ja painaa päänsä. Sitten hän ryhdistäytyy ja kysyy, onko nuorelta avio­mieheltä vielä jäänyt jotain kertomatta.

Jani­petteri nostaa vasenta jalkaansa. Se on ainakin kaksi kertaa suurempi kuin oikea.

– Vielä on vähän massaa jäljellä, hän sanoo. – Se on tarkoitettu pääksi, mutta sen voi laittaa mihin tahansa.

Emmi­noora hätkähtää.

– Eikö sinulla ole vieläkään päätä? hän kysyy.

– On tietenkin, Jani­petteri sanoo ja vääntää päänsä irti. Sen alta paljastuu pieni, retiisin kokoinen nuppi, joka virnistelee Emmi­nooralle. – Se ei vaan ole vielä ihan valmis.

Emmi­noora juoksee ulos ja oksentaa marja­puskaan. Kun hän palaa, hänen silmissään on ahnas kiilto.

– Mihin tahansa, niinkö? hän kysyy.

Retiisi Jani­petterin harteilla nyökyttää.

– Ja voit ottaa sellaisen irto­pään kuin haluat, eikös?

– Periaatteessa kyllä, Jani­petteri myöntää ja sovittaa päätä takaisin paikoilleen. – Mutta tämä on minun.

– Unohda se. Nyt saat ruveta filmi­tähdeksi tai muusikoksi, Georgeksi tai Adamiksi. Eikä sitä jäljellä olevaa massaa tuhlata pään kasvattamiseen. Tiedän tarkalleen, mihin se käytetään.

– Mihin sitten?

– Käsiin. Olen aina halunnut miehen, jolla on kourat kuin karhulla.

Puutarhuri

Pirkka on laittanut ruuan valmiiksi. Muheva tuoksu herkistelee ohi­kulkijoiden sylki­rauhasia jo porras­käytävässä. Varpu loikoo olo­huoneen sohvalla. Pirkka herättää hänet ja asettaa kuplivalla juomalla täytetyn lasin naisen käden ulottuville.

– Oliko hyvät unet, kultsi­hani­puppeli? Pirkka kysyy ja sytyttää kynttilät, jotka seisovat ruoka­pöydän valkealla liinalla.

– Nääh, Varpu tokaisee ja kaataa juoman kitusiinsa. – Vähän väljähtynyttä tämä.

– Avaan heti uuden pullon, kulta­pieni. Tule syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy.

Nainen antaa tyhjän lasin miehelle ja nousee ylös. Hän tipauttaa kesä­mekon harteiltaan ja käy pöytään pelkissä alus­vaatteissa. Mekko jää lattialle myttyyn. Pirkka nostaa sen ja taittelee nätisti pyykki­koriin.

Varpu nostelee höyrytettyä lenkki­makkaraa lautaselleen. Muutaman suu­palan jälkeen hän toteaa, että tuvassa on kuuma, ja riisuu rintsikkansa. Pirkka katselee naistaan ja hymyilee.

– Sinä olet niin kaunis, omenan­kukka, hän sanoo. – Valkea ja kuulas.

– Niin olen, Varpu nyökkää ja haukkaa lenkki­makkaraa. – Sinussa ei sen sijaan ole kehumista.

– Sinä olit kaunis jo pienenä, ihan siemenenä. Nukuin vieressäsi pitkään ennen kuin maltoin istuttaa sinut. Tahdoin kyllästää sinut unelmillani.

– Väärin istutettu. Et osannut mitään, et edes valita kunnollista maata.

– Halusin tarjota sinulle parasta, mitä siirtola­puutarhassa vain voi, rakas­hani­hunaja: kostean ja runsaan maan. Toivoin, että sinusta kasvaisi samanlainen.

– Se maa oli hapanta, senkin city­juntti. Luuletko, että se oli minusta mukavaa? Kaada nyt edes sitä viinaa minulle.

– Otatko vielä makkaraa, sulo­sielu? Söit vasta kolme. Minä niin odotan, että nuo hedelmät kypsyvät.

Pirkka nyökkää Varpua kohti ja nuolaisee huuliaan. Varpu peittää itsensä käsillään.

– Joko sinä nyt taas sitä? Minähän olen sanonut, että ne eivät ole sinulle.

Pirkka virnistää ja nostaa Varpun eteen vielä kaksi makkaraa. Nainen syö molemmin käsin. Mies katselee.

– En minä hedelmistä. Siemenet minä sinulta haluan, omenainen, siemenesi, ne kaikki. Sen jälkeen saat mennä ja painaa juuresi millaiseen maahan haluat.