Milloin tulee kesä?

Muistan päivän, kun aloin vähetä. Aurinko paistoi ja teki kaaren sade­tihkuun. Minä kävelin rauta­tie­asemalta kohti kaupungin keskustaa. Sateen kastelemat kenkäni litisivät ja matka­laukku hiersi rakkoja kämmeneeni.

Mietin, miksi kuljen aina samoja reittejä, enkä osannut vastata itselleni.

Riisuin kenkäni kadun­reunaan ja jätin matka­laukkuni niiden viereen. Avo­jaloin tallasin uutta polkua. Sammalet hellivät jalkojani, neulaset pistelivät ja hoitivat vaivojani. Mitä pidemmälle kuljin, sitä paremmin koin voivani. Reipastin askeleitani, halusin pian perille.

Kulkiessani minä katosin itseltäni, ymmärrykseni itsestäni hiipui, olin yhä pienempi ja yhä vähempi. Minä tiesin jo silloin, mihin se päättyisi, mihin polkuni minut veisi. Mietin, pitikö minun pelätä, mutta en osannut, en ainakaan halunnut. Jatkoin matkaani kunnes väsyin.

Pysähdyin ja kävin lepäämään puiden varjoon, maahan pitkälleni. Minä vajosin, maa väistyi ja kurottui kummuksi ylleni. Jäin siihen, enkä minä enää ollut minä enkä mitään.

Kun aurinko syttyi ja heitti säteensä maahan, minä havahduin.

Kohta, kun tulee kesä, minun on aika nousta ja palata elämään. Minulla on ollut sitä ikävä. Kaipaan lapsiani, kävelyä tihku­sateessa ja rakkoja kämmenessäni.

Ensimmäiseksi tarvitsen uuden minän.

Otan sen kolmelta keltaiselta perhoselta ja laitan vasempaan korvaani. Siellä se puhuu minulle, eikä anna minun enää unohtaa eikä vähetä.

Vappuviuhka

Tori on täynnä rihkama­kauppiaita. Tarjolla on hassuja silmä­laseja, irto­neniä, hattaroita, markkina­palloja, vappu­viuhkoja ja ilma­palloja. Helppo­heikit huutelevat, myyvät säkeittäin karkkeja ja kehuvat tekevänsä tappiota joka säkillisestä. Lapset pysähtelevät kojuille, katsovat kiiluvin silmin tavara­paljoutta ja haluavat kaiken näkemänsä. Itku ja parku ja riemun­kiljahdukset täyttävät ääni­maisemaa.

Valtteri, aika­mies jo, on ostanut itselleen ilma­pallon ja hattaran. Pienenä hän jäi aina paitsi ja katseli kateellisena kavereiden jätti­palloja, jotka nostivat kevyesti monta pikku-ukkoa maasta. Hänkin olisi halunnut. Nyt hän sai, kun itse niin päätti, vaikka koko juttu tuntuikin pahasti synniltä ja tuhlaukselta.

Reinokin, Valtterin kaveri, on hankkinut ilma­pallon ja tulee se kourassaan ulos pienestä teltta­kojusta. Hän morjestaa Valtteria ja hymyilee leveästi.

– Mikäs nyt naurattaa? Valtteri murahtaa.

– Kävin ennustajalla. Kyllä kannatti. Elämä hymyilee kuule, voitan lotossa ja raveissa.

– Niinkö se lupasi? Paljonko maksoit sille?

– En mitään. Sovittiin, että se saa prosentit minun voitoista.

Myöhemmin samana päivänä, kun hattara on syöty ja naama pesty, Valtteri kurkistaa ennustajan kojuun. Sen hämärässä istuu bodarin näköinen mies ja syö nakki­sämpylää. Sinappia on tippunut pöydälle.

– Peremmälle, mies sanoo. – Onhan sinulla pallo?

Valtteri luikahtaa ovi­kankaan liepeiden välistä telttaan.

– On tämmöinen, hän sanoo ja esittelee vappu­ylpeyttään, pientä vaalean­punaista ilmapalloa. Mies hymyilee ja toteaa pallon juuri sopivaksi.

– Sopivaksi mihin? Valtteri kysyy ja siirtää aarteensa selän taakse turvaan. Hänen palloaan ei muut veisi.

– Minä ennustan siitä. Kristalli­pallo kului niin ohueksi, että sillä ei tee enää mitään.

– Sinä ennustit minun kaverille, että se voittaa lotossa ja raveissa.

– Muistan. Sillä olikin hieno pallo, hopeinen ja kiiltävä. Siitä näki pelkkää vaurautta ja menestystä. Katsotaanko, mitä sinun pallostasi näkyy?

Valtteri epäröi, mutta ojentaa pallonsa ennustajalle. Tämä vie sen lähelle kasvojaan, painaa silmänsä miltei kiinni pallon pintaan ja hymyilee.

– Niin hienoa, ennustaja toteaa, ja Valtterin sisällä syntyy onnen tunne.

– Maailmasi näyttää ruusun­punaiselta, ennustaja jatkaa, – mutta se on harhaa, pelkkä näky.

Valtterin onni sammuu ja muuttuu kylmäksi kiveksi. Hän tiesi tämän. Ei siihen mitään ennustajaa olisi tarvinnut. Maailma on muuttunut päivä päivältä kurjemmaksi. Mitkään hattarat ja ilma­pallot eivät sitä muuta yhtään paremmaksi.

Valtteri painaa leukansa rintaan ja tekee lähtöä.

– Odota! bodarin näköinen ennustaja sanoo.

– Paljonko? Valtteri kysyy ja kaivaa lompakkoaan esille. Raha­massi on kadonnut, varastettu tietysti.

– Äh. Anna olla. Ota tämä.

Ennustaja ojentaa Valtterille vappu­viuhkaa, jonka kahina lähtee kirkkaan­punaisista paperi­suikaleista. Varsi on puinen ja siitä kasvaa muutama vasta­puikea lehti.

– Mitä minä sillä?

– Se on viuhka. Sinulla ei ole sellaista ennestään, ei edes pientä. Ota.

Valtteri ottaa. Hän huiskaisee viuhkalla kokeeksi ja bodarin näköinen ennustaja räpsähtää naiseksi, joka hymyilee Valtterille, tarttuu tätä käsivarresta ja ehdottaa, että he jatkaisivat yhdessä tästä eteen­päin. Ensimmäiseksi he voisivat ostaa lisää nakki­sämpylöitä, Reino voittaisi lotossa niin monta kertaa, että he eläisivät leveästi ennustajalle luvatuilla prosenteilla.

Metsänuotiolla

Miehen yllä on verinen paita ja nahka­esi­liina. Hän kulkee metsässä, kiroilee ja puristaa suurta teuras­veistä kourassaan. Metsä rytisee ja ryskyy, kun mies harppoo kivien ja kantojen ylitse, katselee ympärilleen ja puiden taakse.

Yhden puun takana on peikko, joka seuraa miehen kohkaamista. Kun mies näkee peikon, hän kiljahtaa ja kaatuu takamuksilleen. Veitsi lennähtää sammalikkoon.

– Kukas sinä olet? peikko kysyy ja nostaa miehen pystyyn.

– Jalmari, mies kiljuu ja yrittää irti peikon otteesta. – Päästä.

Peikko päästää. Jalmari ryntää hakemaan veistään, nostaa sen kaksin käsin eteensä ja tuijottaa peikkoa. Hän miettii koti­mökkiin jäänyttä vanhaa äitiään ja tämän selviytymistä sen jälkeen, kun peikko on syönyt hänet ja imeskellyt luut kuiviksi.

– En minä sinua syö, peikko sanoo, ottaa taskustaan pienen nuotion ja taittelee sen auki. – Mitä sinä veitsi kourassa kuljet?

– Minulta karkasi lammas, Jalmari tunnustaa ja istuutuu nuotiolle peikkoa vasta­päätä. – Tai oikeastaan monta. Minun piti silpaista ne.

– Miksi? peikko kysyy ja vääntää nuotiota suuremmalle. Liekit lyövät Jalmarin pään ylitse.

– Se on minun työtäni. Minä olen teurastaja. Aika lämmin tuo.

Peikko säätää nuotion sopivaksi, antaa Jalmarille tikun nokkaan työnnetyn vaahto­karkin ja kehottaa loimuttamaan sen sopivaksi nuotion paahteessa. Jalmari tottelee.

– Tiedätkö, missä lampaat ovat? Jalmari kysyy ja nuolee huuliaan.

– Joo. Peikko sanoo ja taputtaa sammal­pehkoa vieressään. – Tässäkin on yksi.

Jalmari naurahtaa, pyytää vielä toisen karkin, paahtaa sen ja pistelee poskeensa. Sitten hän nousee, rapsii kariketta pöksyistään ja toteaa, että onhan maailmassa lampaita. Peikko pitäköön karanneet, jos sattuu ne löytämään.

Peikko lupaa sanoa päkä­päille terveisiä.

Jalmari varmistaa, että veitsi on hänen mukanaan vyöllä riippuvassa tupessa. Hän kiittää namuista ja talsii kotiinsa. Tästä olisi mukava kertoa äiti­muorille iltasella. Kyllä siinä muori siunailisi ja löisi kämmeniään yhteen useamman kerran. Vaahto­karkkejakin voisi käydä hakemassa matkalla.

Kun Jalmari on mennyt, peikko kääntää sammalen toisinpäin. Sammal onkin lammas.

– Pä’ä’ä’ää! lammas sanoo.

– Totta, peikko myöntää ja kääntää vielä monta sammalta lampaaksi. Ne tulevat kaikki peikon nuotiolle, paahtavat vaahto­karkkeja ja päkättävät siitä, onko erilaista olla sammal kuin lammas.