Muistot

Ne leijuivat lasi­pallon sisällä ohuiden, lähes näkymättömien lankojen kannattamana. En voinut olla vilkuilematta niitä, vaikka minun odotettiin osallistuvan keskusteluun. Lopulta kutsujen emäntä tarttui käteeni ja johdatti minut pallon tykö.

– Matildan vauva­tossut. Tuon sini­pukuisen, hän sanoi ja osoitti pitkään mekkoon pukeutunutta nuorta naista. – Minä kultautin ne.

– Hienot. Ne kiiltävät upeasti. En tiennyt, että noin voi tehdä.

– Ala­kaupungilla on pieni kivi­jalka­kauppa, josta saa kultauksia. Minä annan sinulle osoitteen ja kirjoitan suosituksen.

Sain käteeni paperi­lapun, jonka toisella puolella oli osoite ”Muistojen kultaamoon” ja toisella muutama suositteleva sana.

Olin kultaamon ovella jo seuraavana päivänä. Kannoin mukanani vanhaa kuparista kahvi­pannua, jonka arvelin sopivan hyvin kullattavaksi. Koputin, ja hetken kuluttua ovi aukeni. Oven­raosta kurkisti pitkä­partainen, iättömän vanha mies. Ojensin suositukseni hänelle, hän vilkaisi sitä ja katosi. Ovi jäi raolleen, ja minä rohkenin astua sisään. Huone oli pieni ja täynnä kulta­esineitä, tai kullattuja ne taisivat toki olla.

Ojensin kahvi­pannua ukolle. Hän katsoi minua pyöreiden silmä­lasiensa ylitse, otti pannun ja katosi taka­huoneeseen. Verho heilahti pian uudelleen ja ukko laski kultaisena hohtavan kahvi­pannuni pöydälle.

– Yksi markka ja kaksi­kymmentä penniä, hän murahti työnsä hinnaksi.

Kiitin, kaivoin kolikot taskustani ja laskin ne pöydälle kahvi­pannun viereen. Se näytti nyt kerrassaan hienolta. Ukko pyyhkäisi lantit kouraansa, istui pöydän alta vetämälleen penkille ja tuijotti minua. En saanut lähdettyä, vaikka olisi ehkä pitänyt.

– Se ei ollut se asia, ukko tokaisi. – Ette välitä rahtuakaan tuosta kahvi­pannusta.

– En. Oikeasti minä…

Ukko odotti. Minua pelotti. Mutta olin jo näin pitkällä. Ukko oli erikoinen, mutta ei pelottava. Pelkäsin lähinnä itseäni. En halunnut repiä rikki arpeutuvia haavoja.

– Kultaatteko kaiken­laisia muistoja? kysyin hiljaa. – Sellaisiakin, jotka eivät ole esineitä.

Ukko katseli minua pitkään, ja minun teki mieleni rynnätä ovesta ulos, juosta katua pitkin ja kirkua. Sitten mies nyökkäsi ja ilo syttyi hänen silmiinsä.

– Erityisesti sellaisia, hän sanoi. – Ne voi jopa muuttaa kokonaan kullaksi, ei pelkästään kullata. Pelkkä kultaus on niin perustavalla tavalla ulko­kultainen juttu.

Ukon käytös oli muuttunut kokonaan. Hän avasi taka­huoneen ovi­aukkoa peittävän verhon ja viittasi minua käymään peremmälle. Tein niin, hän tuli perässä ja veti verhon kiinni. Huoneessa oli pimeää. Ei valon pilkahdustakaan missään. Ukon kädet ohjasivat minua hartioista ja painoivat istumaan sohvalle, tai saattoi se olla sänkykin.

– Käy pitkäksesi ja rentoudu, hän sanoi. – Minä tulen sinun sisällesi.

Hätkähdin.

– Rennosti, ukko toisti. – Käytän vasenta sieraintasi.

Kuului suhahdus, ja tunsin pienet askeleet ensin poskellani ja sitten sieraimessani. Jokin meni pääni sisälle. Se ukko! Silmäni ammottivat, kun joku tai jokin penkoi muistojani. Niiden herättämät tunteet vyöryivät päälleni. Muistoista kipein, jota olin koettanut piilotella ja haudata kasan alimmaiseksi, tuli koko ajan yhä lähemmäs. En halunnut kohdata sitä. Pakenin tajuttomuuteen.

Kun heräsin, ukko seisoi vieressäni ja virnisteli. Ovi­verho oli auki. Minun oli hyvä olla. Ajatukseni olivat kirkkaat ja niillä oli tilaa kulkea. Kipein muistoni oli enää vain hassu tapahtuma, josta olin oppinut paljon. Nousin istumaan ja saman tien seisomaan. Puristin ukon kättä.

– Kiitos.

– Se maksaa viisi­kymmentä penniä, ukko murahti ja poistui taka­huoneesta. Minä seurasin häntä.

Päivänsankari

Päivän­sankari istuu tuvan nurkassa ja tuijottaa lattiaa pää käsien varassa. Otto on vilkaissut miestä jo muutaman kerran.

– Mitäs sankari? hän kysyy, kopauttaa vielä päivänsankaria hartialle.

– Mikään sankari täs ny olla.

– Mut murjotat, etkös?

– Kun ei ole musiikkia. Pistäsin jalalla koreasti.

– Soihan tuolla, ja ihmiset tanssivatkin.

– Tuo mitään musiikkia ole. Haitari se on, jonka pitää soida tällaasissa juhlissa.

– Haitari? Odotas.

Otto kaivaa esiin kännykkänsä ja ryhtyy hivelemään sitä. Päivän­sankari tuhahtaa, ettei hän mitään levy- saati pilvi­musiikkia halua, oikea hanuristi pitää olla pirun­keuhkoa kiskomassa.

– Älä nyt hätäile, Otto sanoo. – Näissä uusissa vermeissä on vaikka mitä. Katso vaikka.

Otto lyö kännykkänsä pöydän reunaan, niin että näytön lasi pirstoutuu ja lasin­sirpaleet lentävät pitkin juhla­tarjoiluja. Siellä ne sulavat silkaksi makeudeksi, joskaan makeista nakeista ei juhla­kansa viimeksikään järin paljon pitänyt.

– Näin, Otto sanoo ja varmistaa, että päivän­sankari näkee kun hän liksauttaa puhelimen ylä­reunan auki ja vetää sieltä paljastuneesta rullasta uuden lasin puhelimen päälle.

– Mitäs iloa tuosta oli kenellekään?

– Vartu nyt, älä ole niin hoppuune, Otto sanoo ja hivelee taas puhelintaan. – Näihin saa ihan uuden­laisia sovelmia.

– Mitä ne on?

– Appseja. Noin. Mikäs malli saisi olla? Kokeillaanko Kouvolan Casottoa?

– Ihan sama. Tai joo. Sehän soi ainakin ennen tosi hienosti.

Otto tekee pari pyyhkäisevää liikettä puhelimensa päällä, kääntelee puhelimen taitteet auki ja vetäisee palkeet pitkäksi. Hymy nousee päivän­sankarin kasvoille.

– Sehän näyttääkin ihan oikealta.

– Se on oikea. Viimeksi latasin elokuva-appsin. Et arvaa, miten kauan kesti taitella puhelinta auki ennen kuin se oli täys­mittainen elo­kuva­teatterin kangas. On näissä vielä kehittämisen varaa.

– Soiko tuo peli?

– Soi. Kuuntele.

Otto puristaa kurttua ja painaa sormensa näppäimille. Musiikki täyttää talon ja loksauttaa suut. Jokainen jalka hakee polkan askelia, niidenkin, jotka eivät polkasta mitään tiedä, eivät ole sitä edes karkkina maistaneet.

Päivän­sankari lentää lattialla, virnistelee ja iskee jalkaa maahan polkan tahtiin, vaihtaa tanssi­kaveria lennosta, kun entinen väsyy. Otto soittaa. Ohut sininen savu­juova nousee hänen sormistaan ja juhla­huoneen kattoon ruuvattu palo­hälytin alkaa ujeltaa.

– Soita Otto heviä! nuoriso kiljuu ja näyttää pirun­sarvia sormillaan. – Haitari­heviä. Se on ihan hanurista. Ruaah hah haa.

Sekä Otto että päivän­sankari istahtavat. Päivän­sankarin naama punottaa ja silmistä tuikkii ilo. Hän taputtaa Ottoa selkään ja sanoo:

– Mulla oli mukavaa. Anna nyt penikoille, mitä penikat tahtovat.

Otto nousee seisomaan, kääntää haitarin nurin ja vääntää silmiinsä punaisen tulen.

– Oletteko tosissanne? hän kysyy lattialle kerääntyneeltä nuorisolta.

– JOO!

– No sitten, Otto toteaa ja puristaa haitaria niin, että siitä pursuaa lieskoja sävelten mukana.

– LISÄÄ!

– Saamanne pitää, Otto karjahtaa, valuttaa laava­virtaa hanurista ja kasvattaa itselleen karvaisen hännän.

Sävel säveleltä jokaisen juhlijan päähän kasvaa pukin sarvet. Sorkat kopsuttavat lattiaa ja seinän raoista tursuaa kella­nvihreää savua. Ilmassa on makea vaahto­karkin tuoksu.

 

– En usko sanaakaan, Laura toteaa. – Keksit ite ton koko jutun, peevelin satu­setä.

– Oletko varma? Tarmo kysyy ja nostaa sorkkansa toisen jalan polven päälle.

– Pyh. Kaikilla on nykyään sorkat, Laura kuittaa, vetää housunsa alas ja pyllistää Tarmolle. – Mutta onko sulla häntää?

Pieni valkoinen koira

Mies makaa ties kuinka monetta viikkoa sohvalla. Elämä on kurjaa eikä maistu, mikään ei ole huvittanut sen jälkeen kun hän sai ero­passit työstään. Ei olisi pitänyt sitoutua työhön niin vahvasti. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta sitä kun luuli tekemisiään merkittäviksi.

Mies kääntää kylkeä ja päästää pitkän puhauksen kaasua. Kyllä se vielä tästä, hän miettii. Antaa ajan kulua.

– Muistatko minut? Mies kuulee urahtavan äänen selkänsä takaa ja kääntyy. Lattialla istuu pieni valkoinen koira. Sen pää on kekassa ja otsa­karvat silmillä.

– Joo, mies sanoo ja nousee istumaan. – Sinä kuolit.

– Muistatko, kun käveltiin metsässä?

– Muistan, mutta…

– Se oli mukavaa.

Mies nyökkää ja hänen silmänsä kostuvat.

– Minulla on ollut sinua kova ikävä.

– Siellä oli paljon haistettavaa.

– Meillä meni aina tunti­kausia.

– Tykkään metsästä.

– En ole käynyt sen jälkeen kun…

– Mennään taas.

– Mutta sinä olet kuollut. Eikä minulla ole enää hihnaakaan sinulle.

– Mennään.

Mies katsoo ystäväänsä ja muistaa entisen. Koiran kanssa oli hyvä jutella ja puhua ajatuksistaan. Se osasi katsoa asioita toiseltakin puolelta ja elää hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Silloin elämä näytti valoisalta.

– Yhdessä, niinkö? mies varmistaa.

– Minä tulen sinun kanssa, ja sinä tulet minun kanssa.

Mies nousee ja pukeutuu. Vaatteet tuntuvat oudoilta ja niissä on tunkkainen haju. Pieni valkoinen koira katselee, kun mies valmistautuu ulos­lähtöön.

– Ei takkia, koira sanoo.

– Miksei? Tammikuussa on pakkasta.

– Kesällä ei.

Mies menee ikkunaan ja raottaa verhoja. Ruoho ja puut ovat vihreitä, keltaisia voi­kukkia kasvaa siellä täällä. Kadulla kulkevat ihmiset ovat pukeutuneet kesäisen keveästi.

– Kylläpä vierähti. Päivät ovat niin samanlaisia, harmaita.

– Mennään, koira sanoo ja lähtee edeltä ulko-ovelle.

– Mennään, mies myöntyy ja kävelee auringon­paisteessa rinnakkain pienen valkoisen koiran kanssa niin kuin heillä oli tapana vuosia aiemmin.