Sillin kutale

Laitoin joulu­ruokia jo kolmatta päivää. Olin saattanut vähän liioitella ainesten hankinnassa, sillä laatikoita oli paljon, paljon enemmän kuin oikeasti halusin. Lanttu­laatikkoakin oli kuusi­toista tina­ropeellista. Minulta menisi kuukausi­kaupalla syödä ne kaikki. Heittäydyin keittiön lattialle vatsalleni, potkin ja huusin, taoin nyrkeilläni lattiaa.

– Mitä sinä siellä huudat?

Säikähdin, sillä olin yksin kotona. Enhän olisi muuten kehdannut, saati iljennyt raivota lattialla mahallani.

– Kuka puhuu? kiljaisin kliseisesti.

– Minä.

– Kuka minä? En näe mitään.

– Minä minä. Et tietenkään näe, kun pärstä­värkkisi on lattiaa vasten. Nouse ylös sieltä.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Ei ketään missään.

– Missä sinä olet?

Silli­purkissa hyrskähti ja itse silli kurkisti ulos.

– Tässä. Eikö ollutkin hyvä piilo?

– No oli. En olisi millään arvannut, vaikka purkin kyljessä lukeekin silli. Harvoin niistä on sillejä noussut.

– No se opetetaan meille jo koulussa. Purkissa pitää maata hiljaa. Minä pinnasin, joten en oppinut mitään.

– Hyvä niin. On mukavaa tavata oikea silli. Haluatko lanttu­laatikkoa?

– Totta maar tahdon. Onhan sitä tarpeeksi?

– On, sanoin ja nostin kolme tina­ropeellista sillin eteen.

– Lusikka ja, se pyysi.

Annoin lusikan ja istuin katselemaan, miten silli mätti lanttu­laatikkoa kitusiinsa – tai ei, suuhun se meni, ei kitusiin.

– Tosi pahaa, silli totesi, kun se oli syönyt kaiken.

– On vai? Miksi sitten söit sen?

– Että saisit kertoa tarinan. Minusta on mukava olla tarinassa ihan sillinä.

– Ehkä kerron sitten jonain päivänä.

– Syö minut nyt.

– Syy?

– Se lanttu­laatikko oli tosi pahaa.

Tuhahdin, otin palan tummaa leipää ja vedin siihen voita päälle. Survaisin haarukan silli­purkkiin ja nostin selkä­lihoja leivälle. Söin ja mutustin. Hyvää oli. Vatsa tuli täyteen ja minua röyhtäytti. Se maistui lantulta. Silli istui purkin reunalla ja hihitti.

Hoito

Kaksi ahavoitunutta, parrakasta miestä astuu sisälle kauneus­hoitolaan. He pyyhkivät kumi­terä­saappaansa ovi­mattoon, pysähtyvät ja katselevat ympärilleen. Toinen kopsauttaa toista kyynär­päällä kylkeen ja toinen vastaa tönäisemällä ja ärähtämällä. Kosmetologit katselevat ukkoja, jotka ovat ensi­tulkitsemalla varmasti erehtyneet ovesta.

Jenna nousee, kävelee miesten luo ja hymyilee.

– Huomenta, vai olisiko jo päiv–

– Onko nua sun tissit oikiat? toinen miehistä kysyy, saa heti toisen kyynär­päästä ja kiroaa. – Eläkä sä siinä töni, mukula.

– Mukula oot itte, toinen tokaisee ja katsoo Jennaa. – Anteeks neiti, ku tua kersa ei tiärä miten ollaa.

– Ei se mitään, Jenna toteaa. – Lahja­korttiako te?

– Kuka ny apteekkii lahaja­korttia haluais? kersaksi nimitelty pärskähtää. – Aspiriinia ja viakraa täs tarvitaa. Se aspiriini tulee mulle.

– Paskan­marjat! Mää sitä aspiriinia tarviin. Tua nulikka ottaa hermon päälle.

– Tuota. Tämä on kauneus­hoitola, eikä apteekki, Jenna sanoo ja kätkee hymynsä käteensä.

– Se on tua ukko niin dementti, ettei se enää osaa enää lukea. Sitä paitsi se luulee olevasa mun pojan­poika.

– Tuata se hokee, itte se on dementti eikä muista, että mää oon faari eikä se.

Jenna ja muut kosmetologit tirskahtelevat.

– Aspiriinia meillä ei ole tarjolla eikä sitä toistakaan, Jenna toteaa. – Kävisikö nuorennus­käsittely?

– Joo. Mää maksan ton ukon viis­toista­kesäseksi. Siihen sen järki saattaa justihinsa piisata.

– Nulikka! Mää maksan sut neljä­toistiaaksi. Sittepä näet.

Kosmetologit vetävät verhot syrjään ja johdattavat ukot hoito­tiloihin. Pian kauneus­hoitolassa kaikuu naisten heleä nauru ja miehiset urahdukset, joissa kuuluu alkava äänen­murros.

Käsittämätön

Kun heräsin aamulla, oikea ranteeni oli kipeä. Hieroin sitä ja sormeni lupsahti ranteen ulko­reunaan syntyneeseen koloon. Se oli uusi, en ainakaan muistanut sitä olleen olemassa vielä edellisenä iltana.

Rassasin koloa ja kurkistelin sen sisään. Kipu ei tullut siitä, vaan syvemmältä, ranteen keskeltä. Kolo ei edes näyttänyt kipeältä, vaan aivan normaalilta, sileältä, puhtaan ihon peittämältä. Se oli oikeastaan aika hieno.

Yhtäkkiä koko käsi putosi. Tai ei oikeastaan niin yhtäkkiä. Minä leikin kololla ja nipistelin sillä itseäni, kun ranteeni pehmeni, ja käsi valahti pöydälle. Nahka kuroutui kiinni, ja käsivarren tynkä jäi suipoksi.

Ehkä minä vähän säikähdin, eihän käteni ollut koskaan ennen irronnut. Nyt se makasi pöydällä sormet oikoisenaan. Tökkäsin kättä. Ajattelin, että sille pitäisi tehdä jotain. Tökkäsin uudelleen ja tunsin tökkäisyn aivan kuin käsi olisi edelleen kiinni käsi­varressani.

Pudonnut käsi oli edelleen osa minua. Se teki, mitä halusin, se tunsi kuten ennenkin. Käänsin sen kämmen pöydän pintaa vasten ja opettelin kävelyttämään sitä. Sormet väsyivät, mutta en antanut periksi. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen olin jo varsin taitava. Minua hymyilytti. Tämä taisikin olla hyvä juttu. Ulottuvuuteni oli kasvanut monin­kertaiseksi.

Illalla eukko istui sohvalla ja katseli telkkaria. Minä kävelytin käteni sohvan selkä­nojaa pitkin hänen olka­päälleen ja edelleen aamu­takin kauluksesta sisään. Eukko ei reagoinut, ennen kuin huomasi minut keittiössä. Silloin hän kiljaisi, riipi aamu­takin yltään ja paiskasi käteni perimmäiseen nurkkaan. Se sattui, ja silti minä vain nauroin ääneen eukon järkytykselle ja seisoville silmille.

Eukko pakkasi saman tien laukkunsa. Ovi kolahti, ja hän oli mennyt. Pistin käden taskuuni. Aioin lähteä baariin, mutta paitaa vaihtaessani huomasin, että käsi- ja olka­varteni olivat lonkeroituneet, ja lonkeron sisä­pintaan oli ilmaantunut imu­kuppi­rivi. Kokeilin ja sain uudella ulottimellani varsin tiukan ja tukevan otteen lähes mistä tahansa, hylkäsin ajatuksen baarista ja päätin lähteä tanssi­ravintolaan.