Endomychus coccineus

– Kato millanen leppäkerttu. Sillä on vaan neljä pistettä. Onkohan se poikanen?

– Ei tietenkään! Kuoriaiset ovat pienenä toukkia, ei poikasia.

– Sitte se on nelipistepirkko. Eikös ne olekin tällaisia piäniä?

– Ei. Väri ei passaa. Nelipistepirkko – exochomus quadripustulatus – on tyypillisesti kiiltävän musta, tosin niitä on ruskeita ja punertaviakin. Pisteet ovat punaoransseja, joskus keltaisia.

– Mistä sinä muka kaiken tuon tiedät?

– Minulla on aivointernet. Selaan nettiä mielessäni ja teen hakuja. Se on huiman kätevää. Tieto on aina ihan mielen päässä.

– Älä! Voitko lukea sähköpostiakin?

– Totta kai, ja lähettää. Katsos näin. Lähetin sulle sen otuksen nimen sähköpostilla.

– Sekö se kilahti? Odotas. Pirkkosieniäinen! Eihän sellaista otusta olekaan.

– Ei olekaan. Oikeasti tuo on kirahvi, joka on kutistunut, kun se on pesty liian kuumassa vedessä punaisten kalsareiden kanssa.

– Ihan tosi? On se kätevä tuo aivonetti. Mäkin haluun sellasen. Mistä niitä saa?

Karhu ja manikyristi

Karhu istuu puistonpenkillä ja lukee eilistä sanomalehteä. Se aloittaa sarjakuvista ja hihittelee niihin kätketyille oivalluksille. Sarjakuvien vieressä on ilmoitus, jossa luvataan uudet ja upeat kynnet.

Karhu vilkaisee kynsiään. Ne ovat kuluneet ja kaipaavat teroittamista. Ilmoituksessa on kuva kynsistä, jotka ovat pitkät ja terävät ja joissa on koreita kuvioita. Karhu vertaa kynsiään mainoksen kynsiin ja päättää etsiä ilmoituksessa mainitun paikan.

 

Taksikuski painaa kaasun pohjaan, pirssin takapyörät ujeltavat asfalttia vasten ja niistä nousee paksu savu. Karhu seisoo manikyyrilaitoksen edessä ja katselee poistuvan taksin perään. Sitten se kohauttaa harteitaan ja avaa hoitolan oven.

Kello kilahtaa, kun karhu astuu sisään. Molemmat asiakkaat ja kaikki kolme manikyristiä kiljuvat ja ryntäävät tiskin taakse piiloon.

– Täällä tuoksuu kaurapuuro, karhu murahtaa ja nuuhkii tiskin takaisia. – Onko joku maistanut puuroani?

Tiskin takaa nousee nainen, jonka yllä on mustat housut ja oranssi essu. Paita on tyköistuva ja musta. Naisen ketunpunaiset hiukset on leikattu siiliksi.

– Minä söin omakeittämää, nainen sanoo. – Tykkään puurosta.

Karhunkin mielestä puuro on hyvää ja se lupaa tulla naisen luo aamupuurolle, mutta ensin se haluaa uudet ja terävät kynnet. Kontio ojentaa käpäläänsä naiselle, joka tarttuu siihen, rapsuttelee, kokeilee kynsiä ja pyörittelee päätään.

– Aikamoinen urakka, hän sanoo ja ohjaa karhun istumaan manikyyripöydän ääreen. – Näissä on paljon viilaamista.

Karhu näyttää ilmoitusta ja sanoo haluavansa samanlaiset kynnet kuin siinä.

– Rakennekynnet? hoitaja kysyy. – Geelirakennekynnetkö? Ja ranskalaisen manikyyrin?

Karhu nyökkää ja manikyristi ryhtyy työhön. Hän puhdistaa, viilaa ja hinkkaa, hakee välillä isomman viilan ja hinkkaa taas, kertoo karhulle kynsitarinoita. Karhu nyökyttelee. Sen mielestä on mukavaa kuunnella tarinoita ja katsella, kun kynsi muuttuu teräväksi ja sen pintaan levitetään geeliä.

Se kiinnostaa muitakin. Molemmat asiakkaat ja heitä hoitaneet manikyristit kurkkivat karhun harteiden ylitse työn edistymistä ja tunnustelevat karhun turkin pehmeyttä.

Kuluu monta tuntia, tulee jo yö ja melkein aamu. Siilitukkainen nainen saa työnsä valmiiksi. Karhun uudet kynnet hohtavat kiiltävän mustina ja niiden kärjet ovat tumman siniset. Muut asiakkaat ja manikyristit ovat poistuneet jo kauan sitten.

Nainen nuokkuu karhua vastapäätä silmät puoliummessa ja kädet sylissä. Karhu nousee, kehuu työn jäljen, nostaa naisen syliinsä ja lupaa viedä tämän kotiinsa. Aamulla se keittäisi puuroa ja toisi naisen takaisin töihin. Nainen rutistaa karhua, painaa päänsä sen karvaista rintaa vasten ja sanoo, ettei hän enää ikinä tahdo mennä töihin.

Kallio, rakastettuni

– Täällä, täällä sinä olet, ja minä olen etsinyt sinua joka paikasta. Etsin soilta ja metsistä, pelloilta, pihoilta ja ojienpielistä, mutta en löytänyt mitään kaltaistasi. Ikävä kaihersi mieltäni ja raapi siihen naarmuja, mutta nyt voin unohtaa ne kaikki, niitä ei enää ole, koska sinä olet siinä ja täytät mieleni harmaudellasi. Kohta minä peitän sinut, vain muutama hetki ja käärin sinun harmautesi minun vihreyteeni. Lepään jykevällä pinnallasi ja sinä olet kokonaan minun.

– Entä tahdonko minä olla sinun? Sinä peität metsässä kiviä ja kantoja, pehmustat soita ja pihoja, levittäydyt vihreänä peitteenä sinne, missä sinulla vain on tilaa kasvaa. Sinun nopeutesi hämmentää minun hitauteni, ensin sinua ei ollut ja nyt jo peität minusta suurimman osan, roikut paksuna mattona reunani ylitse, kasvat ja leviät nopeammin kuin ymmärrän mahdolliseksi.

– Sinä olet kiveä, rakkaani, olet maailman juuri, jonka päällä minä saan kasvaa ja kukoistaa. Minun juurtumahapseni pitelevät sinusta kiinni, ja minä imen vettä sateesta, pidän sinut kosteana versojeni alla.

– Sinä suljet minut maailmasta, piilotat auringon säteiltä. Minä, joka iloitsin auringon kuumuudesta, olen nyt allasi pimeän viileydessä, kosteana ja kylmänä. Sinun turpeutuvat versosi ovat kauniita ja pehmeitä, ja niiden alla – minun päälläni – vilisee elämää, josta en aiemmin tiennyt mitään. Silti minua ahdistaa sylissäsi.

– Minä tahdon vain pidellä sinua.

– Pitele, älä sulje minulta maailmaa. Aika on lyhyt. Tahdon nähdä kevätauringon lämmön, kuulla lumen ja jään sulavan, tuntea karhun tassut ja ketun hännän huikahduksen ylläni.

 

Kun tuli syksy ja kylmät yöt, kun ruska punersi varpuja ja puiden lehtiä, tuolle kalliolle könnehti karhu. Se kaapasi sammalet syliinsä ja vei talvipesäänsä, nukkui niiden pehmoisessa kevääseen. Kesällä kallion poikki rakennettiin tie ja kallio murskattiin sepeliksi. Sammal kasvaa edelleen kallion päällä, kurottaa kallioleikkaukselta alas tielle, mihin sepelimurska on peitetty mustan asfaltin alle.