Näkötorni

– Hei, Jaska.

– Morjes, Kaisa? Olethan sinä Kaisa? Anna, kun tunnustelen sinua.

– Sinä senkin possu, niin kuin et muka tuntisi, äänestä vaikka.

– Melkein tunnenkin, mutta saattaisit hyvin olla myös Lissu.

– No tunnustele nyt sitten. Kohtuudella kuitenkin, vaikka sinulla on kyllä hämmentävän oivaltavat kädet.

– Sokeuden iloja, Kaisa. Sokeuden iloja.

– Mmh… Silitä vielä.

– Minä jo tiedän, kuka olet, Kaisa. Sinä tuoksut erilaiselta kuin kukaan muu.

– Hyvältäkö?

– Siltä. Ja eroottiselta, haluttavalta.

– Possu sinä olet, Jaska. Kuulitko? Possu!

– Voi kai miestä sellaiseksikin sanoa… Kuule Kaisa. Tekisitkö minulle palveluksen?

– Ehkä. Millaisen?

– Lähde minun kanssa näkö­torniin.

– Näkötorniin? Mutta…

– Lähde nyt vaan. En rohkene yksin.

– Oletko tosissasi?

– Aivan tosissani, Kaisa. Lähdetään.

– No mennään. Mikäpä siinä, mennään vaan. Katsellaan maisemia.

– Älä pilkkaa. Tämä on minulle kova paikka. Kerron sitten.

 

– Täällä nyt sitten ollaan. Tämän korkeampaa tornia ei täältä löydy.

– Onhan tämä varmasti näkö­torni?

– On.

– Pidä näitä aurinko­laseja ja keppiä. Minä käyn ihan kaiteen reunalle.

– Mitä sinä meinaat, Jaska? Ethän suunnittele mitään hullua?

– Aion katsella maisemia.

– Sokea?

– Tosi kaunista. Oletko huomannut, miten hienolta maailma näyttää? Tätä voisi ihailla vaikka kuinka kauan.

– Ihan tavallinen se minusta on. Syksy ja kaikkea.

– Upea näköala. Tule, kierretään koko tornin ympäri. Tämä on niin surullista.

– Nytkö se on jo surullista? Äkkiä se muuttui upeasta surulliseksi.

– Ei se, vaan… sokeutuminen.

– Ai niin. Mutta siitähän on sinulla jo monta vuotta, kuusi tai jotain.

– Ja sokeudun taas uudelleen, kun laskeudumme maan kamaralle.

– Se on varmaan kova paikka.

– On. En juuri koskaan käy näkö­torneissa.

– Miksi sitten nyt?

– Halusin nähdä sinut.

– Minutko? Maisemiahan sinä katsoit.

– Ja sinua.

– Miksi?

– Koska minä haluan silittää sinua joka päivä, myötä- ja vastoin­käymisissä.

– Oletko tosissasi? Että naisin sokean?

– Olen.

– Tietenkin nain, tykkään possoista, varsinkin tästä Jaska-possosta.

Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

Ikäkysymys

– Saanko kysyä, miten vanha olet?

– Mää olen 33.

– Enhän minä sitä kysynyt.

– Kysyithää, juuri äsken.

– En kysynyt, mutta mukava, että kerroit.

– Mitäs se sitte oli?

– Halusin tietää, saako sellaista kysyä vai suututko.

– Pöhkö.

– Totta. Olen aina ollut. Enkä vieläkään tiedä.

– Mitä?

– Saako kysyä.

– Mikset kysy?

– Kysyin jo.

– Mitä?

– Saako kysyä, miten vanha olet.

– Etkö muka tiedä?

– En.

– Varmana tiijät, mikset tietäisi?

– En ole uskaltanut kysyä.

– Kysy nyt.

– Miten vanha olet?

– 26.

– Okei. Kiitti.

– Mitä sää ny sillä tiedolla teet?

– Leivon siitä piirakan. Voidaan syödä se jänisten kanssa.

– Piirakkako?

– Niin. Se on hyvää.

– Pöhkö.