Uskomaton juttu

Rane lupaa taas kertoa tarinan per tuoppi. Kukaan ei viitsi tarjota, saati, että jaksaisi kuunnella Ranen omituisia vuodatuksia. Paikalle sattuu kuitenkin kansanperinteen kerääjä, joka kuulee Ranen lupauksen ja päättää hoitaa sen päivän työrupeamansa siinä tuopin ääressä. Hän istuutuu Ranen pöytään, ottaa sanelukoneen taskustaan ja lupaa nauhoittaa koko jutun. Rane on elementissään ja alkaa kertoa.

– Istuin kerran nurkkapöydässä ja kuulin, kun naapuripöydässä kerrottiin tämmöistä. Joku missiministeri tai semmoinen oli ollut aurinkorannoilla ja saanut satiaisen tai muun hämähäkin. Paikalliset lääkärit eivät olleet osanneet tehdä sille mitään, mutta ne olivat lähettäneet sen missiministerin jonkun poppaukon luokse. Se oli rummuttanut ja soittanut torvea ja ripotellut erivärisiä hämähäkkejä ministerin strategisiin paikkoihin. Sellaisia karvaisia pitkäjalkaisia, niin että niitä oikein kuhisi pitkin. Ministeri oli ensin ollut urheaa, mutta sitten se oli kiljunut kaikkia helvetin piruja avuksi ja ne olivat tulleet. Joka paikka oli täynnä ties mitä alieneita, Siellä oli ollut samanlaisia petoja kuin siinä yhdessä elokuvassa ja sitten tavallisia pieniä vihreitä. Ne olivat jokainen hakeneet imupillin ja ruvenneet imemään sen naisen verta, sen missiministerin. Ne olivat hirmuiset ryystäjäiset, meteli oli kuulunut kuuhun saakka. Ministeri oli ollut vähän sekaisin, mutta kun se tajusi mitä tapahtui, se alkoi kiljua kuin sika. Koko alieniväki säikähti ja lopetti veren ryystämisen. Joku niistä oli vielä puhaltanut juomaansa verta takaisin naiseen niin, että sille oli tullut siitä julman suuri paise, joka oli sitten seuraavalla viikolla puhjennut ja sieltä oli kuoriutunut vaaleanpunainen lepakko. Mutta silloin ministeri ei vielä tiennyt sitä, vaan oli ihan tuskissaan, kun sen paikat oli ihan täynnä satiaisia ja kutina hirmuinen. Poppaukko vaihtoi taktiikkaa ja heitti jotain ihmepulveria ilmaan. Se jäi sinneroikkumaan pilvenä, ja ministerin kutina lakkasi laakista. Tosin siitä – naisesta siis, ei kutinasta – tippui koko ajan satiaisia kasapäin maahan. Siellä ne kulkivat peräsatiaista niin, että jono näytti kirjoitukselta. Se oli jokin poliittinen pamfletti, jonka se ministeri heti omi. Silloin poppaukko kosi ministeriä. Se suostui heti. Poppaukko kiljui niin, että pilvi irtosi taivaasta ja tipahti niiden niskaan. Silloin ministeri muuttui Kekkoseksi, eikä poppaukkoa enää haluttanutkaan naida sitä.

Kansanperinteen kerääjä tuijottaa suu auki.

– Tämä tarina on tosi, Rane toteaa oltuaan hetken hiljaa. – Pistä nyt bisse.

Punahilkat (K-16)

Ovi kolahtaa ja Punahilkka palaa isoäidin mökkiin. Hän raahaa punaista graniittijärkälettä ja hihittää juopuneesti. Mökissä metsästäjä on kontallaan suden vieressä ja pitelee kaksin käsin sen halkaistua mahaa auki. Välillä hän työntää päänsä suden vatsaan ja hörppii sieltä vielä viimeisiä viinipisaroita. Isoäiti istuu keinutuolissa ja pitelee sydäntään. Hänen toisessa kädessään on jo lähes tyhjäksi juotu konjakkipullo ja vanhan naisen päässä pyörii mukavasti.

Punahilkka rojahtaa polvilleen metsästäjän viereen ja vieräyttää kiven suden mahaan. Sen jälkeen hän tarrautuu metsästäjään ja sanoo tarvitsevansa lohdutusta ja hyvänä pitoa. Suden vatsassa oli ollut tosi pelottavaa. Metsästäjä, jonka itsetunto on kasvanut jo juopuneen suden mahan auki leikkaamisesta ja naisten pelastamisesta, on heti valmis Punahilkan ehdottamaan kisaan.

Isoäiti katselee keinutuolistaan kahden toisiaan lohduttavan ihmisen lempeitä leikkejä ja hymyilee tietävästi. Kyllä hänkin nuorena soitteli sängyn jousia. Punahilkka näyttää melkein yhtä taitavalta pelimannilta kuin hän. Soitto jatkuu, ja lattialla lojuva susi uikuttaa hiljaa.

Ovi kolahtaa ja nuori nainen astuu tupaan. Naisella on valkeat sukat, sievä punainen hame, valkea paita ja hänen hiuksiaan peittää punaisen ratsastusviitan huppu. Isoäiti unohtuu tuijottamaan naista. Sitten hänen leukansa loksahtaa, ja hän kääntyy katsomaan sänkypelimannia, joka on juuri aloittanut uuden kappaleen tunnustelevat alkusoinnut, eikä sillä hetkellä välitä mistään muusta kuin taiteestaan.

– Susi parka, nuori nainen sanoo ja rientää kevein askelin suden luo. Hän laskee korinsa maahan, ottaa povestaan haavan sulkemiseen tarvittavat välineet ja ryhtyy toimeen. Aivan ensimmäiseksi hän nostaa jo puoleksi suden mahassa sulaneen graniittijärkäleen pois. Vasta sen jälkeen hän sulkee vatsan sievin pistoin ja peittää haavan punaisesta viitastaan repäisemällään kangaskaistaleella.

Isoäiti on nukahtanut, eikä tiedä enää mitään mökin tapahtumista. Nuori nainen auttaa suden jaloilleen ja puhuu tälle lohdullisia sanoja, kertoo haavojen parantumisesta ja hoidosta ja lupaa pysyä suden luona, kunnes haava on kokonaan parantunut. Punahilkka, joka on soittanut vielä kaksi kappaletta ja päättänyt molemmat huimaan crescendoon, on hakenut tulokkaan korista pilkistäneet viinipullot ja juo niitä nyt yhdessä uupuneen metsästäjän kanssa.

– Kuka vittu sinä olet? Punahilkka kysyy tulokkaalta. – Ja mitä helvettiä teet täällä?

– Tulin katsomaan isoäitiäni, tulokas sanoo ja viittaa keinutuolissa korisevaan vanhukseen.

– Isoäiti on minun, Punahilkka tokaisee. – Niin kuin tuo susikin. Hukutan sen kohta kaivoon.

– Älä hukuta. Minä otan sen ja vien muassani.

Punahilkka pärskähtää nauramaan toista naista, joka kietoo kätensä suden ympärille ja rutistaa niin, että susi ulahtaa ja kipristyy vatsansa ympärille.

– Ota saatana, ota ja vie. Minä otan tämän metsästäjän, hän sanoo ja työntää kätensä metsästäjän takatukan alle. – Se soi niin hyvin yhteen muun orkesterin kanssa.

Nuori nainen nousee ylös, tarttuu sutta käpälästä ja lähtee pois. Susi vilkaisee vielä Punahilkkaa ja nuolaisee huuliaan ennen kuin ovi pamahtaa kiinni heidän jälkeensä. Punahilkan kasvot valahtavat ja hän kääntyy metsästäjän puoleen.

– Se peto uhkasi minua, näitkö? hän kysyy. – Lohduta minua nyt kunnolla.

 

– Eihän se ollut surullinen tarina. Siinä kaikki saivat, mitä halusivat.

– Minähän sanoin heti alkuunsa, ettei se ole surullinen.

– Mutta eikös sen silloin pitäisi olla?

– Ehkä, mutta se ei olekaan vielä lopussa.

– Eikö?

– Ei. Haluatko kuulla vielä?

– Haluan.

– Punahilkka meni naimisiin metsästäjän kanssa ja se toinen rupesi suden puolisoksi.

– Molemmat naiset löysivät onnensa.

– Jos nyt naimisiin meno on kenenkään onni.

– Voi se olla. Elämä vakiintuu.

– Metsästäjä oli rapajuoppo ja opetti Punahilkan samanlaiseksi. Ne joivat itsensä tärviölle parissa vuodessa. Siinä meni isoäidin mökki ja kaikki samaa tietä. Eikä orkesterikaan pysynyt kasassa.

– Onhan se sitten vähän surullinen, vaikkei mitenkään poikkeavalla tavalla. Miten niille toisille kävi? Sudelle ja sille Punahilkan näköiselle naiselle?

– Ne pesivät metsässä ja kasvattivat oman lauman.

– Lauman?

– Niin. Pentuja.

– Ihminen ja susi? Onko se edes mahdollista?

– On se. Meitä oli kolme pentua.

– Teitä? Oletko sinä niiden pentu?

– Olen.

– Entä ne muut? Missä ne ovat?

– Maailmalla. Velipoika on kunnon susi ja se lönköttelee pitkin korpia. Sisko taas on valokuvamalli, ja sen kuva on vähän väliä jonkin kiiltävälle paperille painetun lehden kannessa.

– Kaksi ihmistä ja yksi susi. Aika hassu lauma.

– Ei.

– Ei? Mitä ei?

– Yksi ihminen ja yksi susi. Ja minä.

– Mutta sinähän olet ihminen!

– En ole.

– No mikäs?

– Lykantrooppi.

– Ei sano mitään.

– Ihmissusi. Pistelen sinut kohta päivälliseksi.

– Minutko? Mutta silloinhan tarina päättyy kovin surullisesti. Pitääkö sinun?

– Minusta se päättyy oikein hyvin ja onnellisesti, ihan niin kuin lupasin. Vai etkö muista?

– Muist...

Karhun saunakivi

– Mitä tälle tehdään? Tuula kysyy ja taputtaa kivijärkäleen kylkeä. – Tämä ei ole mikään tavallinen siirtolohkare.

– Käske miehiä siirtämään sitä, Maria ehdottaa. – Jätetään se maamerkiksi tien poskeen. Ajattele, miten rakastavaiset tekevät treffejä ”sen ison kiven juureen”. Usko vaan, että voi joskus tulla tungostakin.

– Sinä ja sinun tungoksesi, Tuula naurahtaa, mutta viheltää pillillään, jolloin suuri miesjoukko kopottaa paikalle. Tuula kertoo missä hän haluaa järkäleen seisovan ja miehet ryhtyvät kankeamaan. Naiset ovat siirtyneet syrjään ja katselevat, miten hirmuinen järkäle siirtyy. Maa järisee ja menee mutrulle kivilohkareen edessä, varvut ja karike siirtyvät syrjään, mutta kiven eteen jääneet puunrungot rouskahtavat poikki ja hieroutuvat puukuiduksi peruskalliota vasten.

Vähän kerrassaan lohkare väistyy tien tieltä. Naiset ovat tyytyväisiä, kunnes kivi aukeaa ja sieltä tulee ulos mustanpuhuva karhu. Miehet nostavat kätensä ylös, mölisevät ja juoksevat kauas pois. Karhu paiskaa kiven kiinni perässään ja katsoa tillittää naisia kiinteästi. Nämä vilkaisevat toisiaan ja säntäävät karkuun. Karhu tavoittaa heidät muutamalla askeleella.

– Siirsitte minun kiveä, karhu toteaa ja pitelee naisia käsivarresta. – Ilman lupaa vielä.

– Ei se sinun ole! Tuula huutaa. – Vaan yhtiön. Se oli tiellä. Yhtä hyvin sen olisi voinut räjäyttää kappaleiksi. Turhaan vouhkaat yhtä kiveä.

Karhun kulmat ja kuono kurtistuvat ja sen sisältä kumisee murinaa. Maria kertoo karhulle tiesuunnitelmista ja siitä, miten kivestä tulee hieno kohtauspaikka. Karhun naama siliää ja kontio kuuntelee pää kallellaan, nakkaa välillä taskustaan muutaman kuivan mustikan kitaansa ja tarjoaa naisillekin. Molemmat ottavat.

– Nämä ovat hyviä, Maria kehaisee. – Mistä näitä saa?

– Minä näytän, karhu lupaa ja ehdottaa naisille, että nämä tulisivat saunaan hänen kanssaan. Naiset innostuvat, saunassa on aina niin hyvä lämmin hellä, ja karhusäikähdyksen jälkeen on muutenkin tarpeen vähän peseytyä ennen kotiin menoa.

Karhu avaa kiven uudelleen ja menee sen sisälle. Naiset seuraavat. Kivessä pyörteilee kypsäksi tekeytyneen saunan muheva tuoksu, joka nostaa hymyn naisten huulille ja kiillon silmiin. Kun karhu riisuu turkkinsa ja ripustaa sen naulaan, naiset katsahtavat toisiinsa, seuraavat esimerkkiä ja siirtyvät karhun mukana löylyyn ja lauteille. Ulkoa kuuluu sulkeutuvan kiven loksahdus.

Karhu heittää löylyä. Vesi kihahtelee kiukaalla ja suomii saunojia. Naiset puhkuvat ja karhu ähisee. Parin kauhallisen jälkeen se viittaa saunaa kiertäviin hyllyihin, jotka ovat täynnä mustikoita.

– Noinko sinä kuivaat niitä? Maria kysyy.

Karhu myöntää. Kun naiset ihmettelevät, eikö olisi helpompaa tapaa, karhu sanoo että saunominen on siitä niin mukavaa, että se ei välitä muista tavoista. Ja kun se nyt kerran on metsän kuningas, niin se käyttää kiveä ihan niin kuin sitä huvittaa.

– Oletko sinä kuningas? naiset huudahtavat yhteen ääneen. – Oikea kuningas?

– Joo, karhu sanoo ja yrittää näyttää vaatimattomalta.

– En ole ennen saunonut kuninkaan kanssa, Tuula tunnustaa. – Kukaan ei ikinä usko tätä!

– Mummo kyllä sanoi, ettei herrojen kanssa pidä mennä saunaan, Maria muistuttaa. – Mutta se ei varmaan tarkoittanut sillä karhuja.

Karhu kaapaisee sivuhyllyltä kämmenellisen puolikuivia mustikoita ja tunkee ne kitaansa. Sitten se ottaa toiselta hyllyltä katajanmarjoja ja tarjoaa niitä naisille. Nämä maistavat, sylkevät pitkin ja kysyvät, miksi karhu on niitä kuivattanut.

– Ne antavat palvilihalle hyvän maun, karhu sanoo ja lyö kaksi kauhallista löylyä kiukaalle.

– Palvilihalle? Tuula kysyy. – Palvaatko sinä meitä?

– Joo, karhu myöntää ja nuolaisee kitapieliään.

Maria kiljahtaa ja painaa päänsä polviin. Karhu heittää lisää löylyä. Maria alkaa nyyhkyttää hiljaa. Tuula lohduttaa häntä ja nostaa kourallaan vettä löylysangosta Marian päähän.

– Eivät karhut syö palvilihaa, Tuula toteaa. – Et sinä ainakaan, ethän? Sinä olet marjakarhu.

– Voin minä silti palvata.

– Älä palvaa. Ei sinun kivesi kärsinyt, vaikka me sitä vähän siirrettiinkin.

– Niin ja ajattele, miten paljon uusia ihmisiä tapaat, kun kaikki tekevät treffejä tämän ison kiven juureen. Voit saunoa vaikka joka päivä eri porukan kanssa.

Karhu näyttää miettiväiseltä.

– Olkoon, se sanoo ja avaa saunan oven ja kiven.

Maria säntää ilkosillaan ulos. Tuula hymyilee karhulle, halaa sitä ja rapsuttaa korvan takaa. Sitten hän ottaa karhun turkin ja Marian kukkamekon naulakosta ja menee ulos. Ulkona Tuula pukeutuu karhuksi ja Maria naiseksi. He lähtevät kulkemaan käsi kädessä vastavalmistunutta tietä myöten kohti kotia ja laulavat kävellessään vanhaa leppäkerttulaulua.

Karhu pukeutuu Tuulalta jääneeseen mekkoon ja kömyää ulos kivestä. Saunahöyryn kielekkeet seuraavat etääntyviä naisia. Karhua naurattaa ja se heittää kumpaakin naista kahdella kävyllä. Sitten se katsoo ympärilleen. Kiven juurelle kerääntyy yhä enemmän toisistaan kiinnostuneita ihmisiä.