Vesihiiden ranta

Peikko tallustaa rantapöpelikössä. Siellä on tuohivirsut kiven päällä. Ne näyttävät varsin uusilta, vaikka ovatkin liian pienet peikon jalkoihin.

Peikon tekee niitä mieli. Se poimii ne käteensä, haistelee niitä ja vilkaisee ympärilleen. Ei ketään missään. Tuohi venyy peikon käsissä, kun se muokkaa virsuja ja sujauttaa ne jalkaansa.

Komeat ovat, ja peikko on tyytyväinen. Se istuu kivellä ja heiluttelee jalkojaan. Kun se nousee seisomaan, virsut kävelyttävät sitä kohti järveä.

Peikko tarrautuu kivenjärkäleeseen, mutkailee itseään, vääntyilee ja jäykistelee, mutta virsut vievät sitä ja järkälettä eteenpäin.

Peikko on kaulaansa myöten vedessä, ja virsut vievät sitä vielä syvemmälle. Kun peikko uppoaa, tulee vesihiisi tarkastamaan pyydyksiään.

– Hupsista, sehän on peikko, hiisi huomaa ja yrittää karata.

Peikko pitelee lohkaretta vasemmassa kädessään, nappaa toisella hiiden kiinni ja komentaa sitä aukomaan pyydyksensä. Hiisi tottelee. Se mukisee, miksi peikon piti mennä sotkeutumaan sen virsuihin, ei se peikkoa halua puolisekseen, vaan lapsia. Virsutkin olivat lasten kokoa.

Peikko ojentaa kivenjärkäleen vesihiidelle. Tämä ottaa sen vastaan, kaatuu selälleen ja litsis lutsis lätsähtää järvenpohjaan kiven alle.

– Luuletko, että lapset enää pitävät virsuja? peikko kysyy. – Lapset pidetään tuvassa ja turvassa, ja kengiksi kelpaa vain silkki ja sametti.

– Mitäs minä sitten syön? hiisi kysyy ja noruu kiven alta kokonaiseksi.

– Samaa kuin muutkin. Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kuulostaa maukkaalta, hiisi myöntää ja tujahtaa rannalle. – Lähden heti.

Sunnuntai

Peikko istuu tuulen kaataman puun rungolla luolansa edessä. Vieressä aukeavalta järvenselältä puhaltaa kolea tuuli. Ilma on täynnä tihkusadetta. Nuotiossa palava tuli yrittää turhaan varoa taivaalta valuvaa vettä. Kun tuli väistää yhtä tippaa, on toinen aina tiellä. Peikko kupertaa mustat kouransa kuvuksi tulen yläpuolelle. Kourat lämpenevät ja tulen äksy sihinä vaimenee.

Vesihiisi nousee rantaveteen seisomaan ja heilauttaa kouraansa peikolle. Peikko nyökkää. Se ei tänään jaksa jahdata mokomaa, eikä sillä ole nälkäkään. Vesihiisi tunnustelee tihkua ja yrittää nousta vedestä sen varaan. Tihku ei kanna, vaan hiisi loiskahtaa aina takaisin.

Peikko kääntää selkänsä järvelle ja ruokkii tulta, poimii maasta kolme kiveä ja pyyhkii ne puhtaaksi. Vesi valuu peikon häntää myöten maahan.

Tuli räiskii ja äyskii tihkusateelle. Vesihiisi loiskii järvessä. Peikko heijaa itseään ja silittelee kiviä sylissään.

Maksan luonnossa

Mies istuu taksin ratin takana ja odottaa asiakkaita. Ilta on ollut pitkä. Ilta­päivä­lehdet on luettu jo kahdesti, sana­ristikot täytetty ja sudokut ratkottu.

Nuori pitkän­huiskea nainen koputtaa taksin kattoon ja raottaa kuskin ovea.

– Terve, ootko vapaa?

Mitä hittoa se nyt enää tuohon pöllähti. Olisi vaan pysynyt poissa, niin olisi kohta päässyt saunan lämmitykseen. Se haluaa kuitenkin lähteä jonnekin tolkun ääreen ja ajaa vielä ratevan kautta.

Nainen avaa oven ja kapuaa taka­penkille. Hän istuu keski­paikalle ja nojaa käsi­vartensa etu­penkkien selkä­nojiin.

– Tolkun ääreen, kiitos. Ajetaan ratevan kautta.

Arvasinhan. Tämä on just mun tuuria. Ensin pitää seistä koko vuoro tyhjän panttina ja sitten kyytiin änkeää joku itteään täynnä oleva pimu, joka luulee, että koko maailma on vaan sitä varten. Se vissisti vielä hölöt­tääkin koko matkan. Mutta ajetaan nyt ja annetaan hölöttää. Ajetaan oikein mutkan kautta. Joutaahan tässä, hitto soikoon.

Kuski pistää mittarin päälle. Nainen pajattaa ja analysoi työtään, pomoaan, sukulaisiaan, nais- ja mies­ystäviään ja näiden kaikkien eri puolia.

Perillä matka päättyy ja kuski pysäyttää taksin. Hän sulkee taksa­mittarin ja ilmoittaa summan.

– Ei ole rahaa. Maksan luonnossa. Lähde mukaan.

Tämäkin vielä, hitto. Hukka­kuitilla mennään. Mutta joutaahan tässä. Vuoro on lopussa, eikä enää ole kiire mihinkään. Auto voi hyvin seistä pihalla aamuun saakka. On sitä kerätty näitä maksuja ennenkin.

Kuski siirtää auton parkkiin ja seuraa naista. He kiipeävät portaita kolmanteen kerrokseen ja pysähtyvät ovelle, jonka posti­luukkuun on nimen paikalle liimattu ketun kasvot. Nainen avaa oven ja käy sisään. Kuski seuraa.

– Odota vähän. Voit riisua paitasi jo valmiiksi.

Riisutaan nyt sitten, jos sitä sellainen viehättää. Hyvän näköinen mimmi, saa nähdä millaisesta lompsasta se maksua tarjoaa.

Nainen palaa, ottaa kuskin riisuman paidan ja tarttuu tätä housun­kauluksesta. Hän vetää miehen olo­huoneeseen ja tönäisee sohvalle istumaan.

– Saat katsella.

Hullu akka. Mitä hittoa se meinaa? Ja meinaako se sitä nyt tuossa? Verhotkin on auki ja valot päällä. Mutta sama se mulle, antaa mennä vaan.

Nainen taittelee seinää vasten nojanneen silitys­laudan auki, asettelee miehen paidan laudalle ja ryhtyy silittämään. Kuuma rauta suihkii ja paita siliää.

– Siinä, ole hyvä.

Silitetty paita! Hitto! Siitä on aikaa. Ei se ollutkaan hullu, vaan tiesi justiinsa, mitä mies on vailla. Tuollainen kisu ja silittää paitoja. Hitto! Mä voisin jäädä tänne.

Ovi kolahtaa kiinni, ja kuski laskeutuu portaita öiselle pihalle. Hän käynnistää autonsa, ajelee hiljakseen kotiin­päin. Koko matkan hän hypistelee vasta­silitettyä paitaansa ja hymyilee niin, että poski­lihaksiin sattuu.