Joulukuun kuudes. Kaksi kynttilää seisoo asennossa ikkunalaudalla. Yläpuolelta lähestyy kaasuliekin kohina, ja kynttilöitä alkaa pelottaa.
– Juostaan.
– Älä hullujas puhu. Me ei lähdetä mihinkään.
Tuli tarttuu sydämiin, saa ne hehkumaan ja painaa kynttilöiden päätä yhä alemmas.
– Minä pehmenen, kauhistuttaa.
– Pelko pois, aseveli. Periksi ei anneta.
Tuli kuluttaa kynttilät nysiksi. Ne heitetään pois ja unohdetaan. Itse ne eivät koskaan unohda.
Pieni sudenpoikanen pohrustaa hangessa ja kuljettaa mukanaan vastaanhangoittelevaa jänistä. Pian ne ovat perillä ja käyvät jouluntuoksuiseen tupaan.
– Susi löysi joulupupun, sudenpoikanen ärmähtää ja laittaa jänön istumaan ruokapöytään.
Kettu virnistää, nostaa omenahyvää pitkäkorvan eteen ja istuutuu itsekin pöytään. Susi käy pöydän päähän. Jänis arastelee petoja, mutta ahmii pöydän antimia minkä ehtii.
– Oikeasti on vain pääsiäispupuja, kettu sanoo.
– Sillä oli nälkä, susi urahtaa. – Se voi nyt olla joulupupu.
Peikko mököttää luolassaan. Ulkona on talvi ja kylmä, mutta peikko pitää luolan ovea auki, jotta pakkanen pääsisi sisään.
Kun pakkanen tulee, peikko kaataa sille simaa. Koittaa ilta ja yö, joka on vuoden pisin ja pimein.
Sima loppuu, ja kaverukset lähtevät kylille. Ne paukuttavat talojen nurkkia, ujeltavat naurua ja helistävät ikkunoita.
Taloissa ihmiset vetävät peittoa korvilleen. He ovat onnellisia lämpimästä kodistaan, joka pitää tuulen ja kylmän loitolla. Olisihan joulu ilman kotia kovin surullinen.
Joulukuussa peikon tarinat ovat lyhyitä ja niistä tulee joulukalenteri, joka jatkuu vuoden loppuun saakka. Uusi pieni tarina ilmestyy iltakuudelta joka toinen päivä. Joulunakin saa olla peikosti.