Puistoleikki

– Ei mennä sinne, siellä on lapsia. Kierretään mieluummin.

– Ei kai se mitään haittaa. Pitäähän lasten leikkiä ulkona ja opetella sosiaalisuutta ja yhteistoimintaa. Siitä on kirjoitettu lehdissäkin.

– Ne osaavat jo. Kysy vaikka Lahtiselta.

– Lahtiselta? Sitä ei olekaan näkynyt missään pitkään aikaan.

– Sepä juuri. Se ei kiertänyt ja on nyt vankilassa.

– Miten minä siltä sieltä mitään kysyn?

– Minä voin kertoa.

– No?

– Lahtinen oikaisi puiston läpi, ja lapset innostuivat hakkaamaan sitä kepeillä ja remeleillä. Se yritti ensin väistää, mutta suuttui, kun penskat eivät lopettaneet, vaan rupesivat potkimaankin. Se jakeli kersoille korva­tillikoita, että pääsi irti ja pakoon.

– Nehän olivat kekseliäitä ipanoita.

– Niinpä. Ne soittivat vielä poliisille ja tekivät ilmoituksen Lahtisesta, sanoivat että se oli pahoinpidellyt niitä.

– Ja siksi Lahtinen on nyt vankilassa. Niinkö?

– Niin. Joku oli nähnyt, kun se läimäytteli niitä mukuloita.

– Okei. Kierretään. Liikunta tekee hyvää.

 

– Hei, ukot kääntyivät ympäri!

– Ei päästetä niitä!

– Juostaan! Kepit mukaan!

Kevätaukea

On tullut kevät. Joukko nuoria jäniksiä tanssii jänistanhuja metsä­aukealla. Auringon lämpö hellii pitkäkorvia, ja ne ryhtyvät riisumaan turkkejaan. Jänikset – jotka ovat kaikki nuoria puputyttöjä – nakkaavat turkkinsa sammalikkoon ja jatkavat tanssiaan alasti. Linnutkin unohtavat kosiolaulunsa ja jäävät tuijottamaan jänisten ilottelua.

Metsästä lähestyy nuori mies. Hän etenee varovasti ja varoo, ettei säikäytä puputyttöjä. Nuorukainen pilkistää metsäaukean reunassa kasvavasta puskasta, nappaa turkit ja sulloo ne olkalaukkuunsa.

Kun ilta viilenee, jänikset etsivät turkkejaan. Mies tulee esiin puskasta ja sanoo, että turkit ovat hänellä ja että hän antaa ne pois vain, jos kaikkein somin puputyttö lähtee hänen kanssaan kaupunkiin ja keittää joka päivä punapensasteetä.

Jänikset itkevät ja parkuvat. Ne halailevat ja lohduttavat toisiaan. Rohkeimmat yrittävät riistää olkalaukun mieheltä, mutta tämä nostaa sen korkealle päänsä yläpuolelle ja näyttää kieltä pupujussikoille.

Mikään ei auta. Jänisten on suostuttava miehen vaatimuksiin. Tämä valitsee kauneimman puputytön teenkeittäjäkseen. Kun pitkäkorva tulee miehen käden ulottuville, mies työntää pupun kassiinsa turkkien sekaan ja käskee pukeutua.

Puputyttö pukeutuu ja kurkistaa sitten kassin reunan ylitse. Tupsuhännän tummista silmistä valuu kyyneliä. Mies nakkaa loput turkit varvikkoon, kääntyy ja lähtee pois. Karkea nauru jää soimaan jänisten korviin.

Metsästä puun takaa ilmestyy karhu aivan miehen eteen. Miehen nauru katkeaa kirahdukseen. Kontio tarttuu miestä olkapäästä.

– Mitä sinulla on tuossa pussissa? Karhu kysyy.

– Jänispaisti, mies sanoo ja työntää puputytön pään kassiin piiloon.

Jänikset kohahtavat. Mies ei ollut puhunut mitään paistamisesta. Ne hyppivät ja loikkivat, voivottelevat ja valuttavat kyyneleitä entistä vuolaammin. Miehen kassi vavahtelee puputytön suruparkua.

– Anna, karhu sanoo ja ojentaa kämmenensä miestä kohti.

Mies yrittää luikahtaa karkuun, mutta karhun ote pitää.

– Se jänis, karhu vaatii. – Anna.

– Se on minun pupu, mies sanoo ja työntää jänistä syvemmälle kassiinsa.

Karhu ottaa miehen olkalaukun ja nostaa puputytön ulos. Tupsu­häntä pingahtaa muiden pupujen joukkoon. Ne kertyvät sen ympärille puimaan kauhukokemusta ja antamaan kriisiapua.

Mies mököttää ja lähtee hipsimään poispäin. Karhu hakee miehen takaisin ja sujauttaa hänet olkalaukkuun puputytön tilalle. Mies kiljuu ja sätkii. Hän sanoo, että karhulla ei ole oikeutta rajoittaa hänen vapauttaan ja että hänet on heti päästettävä pois pussista.

– Pääset heti, kun poikaset kyllästyvät leikkimään sinulla, karhu lupaa, sulkee laukun ja heittää sen hihnan olkapäälleen.

Kiire

– Valtteri! Hei Valtteri! Minne sulla on tommonen kiire?

– Kärryt. Ne jäi. Johanneskaan ei huomannu mitään.

– Että se ei seissykkää kyydissä, niinkö?

– Nii. Se selitti vaan miten uudet koneet jauhaa sähköä. Mut ny mun on mentävä, ettei se hermostu.

– Oota. Ota tää pyörä, niin ei tartte ravata.

– Kiitti. Mää tuon sen kyä takas. Pruuh.

Makeaa teetä

Marja istuu kahvilassa, juo mustaa, vaniljalla maustettua teetä ja niistää nenäänsä. Pöytä on jo varsin täynnä rutattuja lautas- ja nenäliinoja. Vilma laskee kuppinsa samaan pöytään, istuu kauas ystävästään ja nostaa iltapäivälehden kasvojensa eteen pisarasuojaksi.

– Sinä senkin tautipesäke, Vilma tokaisee ja yrittää sekoittaa kuutta sokeripalaa teehensä samalla, kun pitelee lehteä edessään. Lehti nutkahtelee uhkaavasti.

– Pysy vain kaukana, ei sitä tiedä millaisia pöpöjä sinä tällä kertaa kannat.

– Ai tällä kertaa? Vilma kiivastuu. – Itse sinä… Ei viitsitä aloittaa taas.

Marja nyökkää ja niistää nenänsä. Vilma laskee lehden pöydälle ja lisää toiset kuusi sokeripalaa teekuppiinsa.

– Kumman pieniä nämä kupit nykyään, kun edes sokerit ei mahdu, hän toteaa. – Arvaapas mitä keksin.

– Värjäsit kaikki jänikset vihreiksi?

– En tietenkään. Keksin, mistä nuhat ja muut kiusat johtuvat.

– Viruksista ja bakteereista tietenkin. Ei siinä ole mitään uutta.

– Mutta minäpä keksin miksi.

Vilma lisää taas sokeria teehensä ja odottaa, että Marja kysyisi. Marja on hiljaa, virnistelee ja katselee teekupin ylitse ystäväänsä. Vilma maistaa teetään, irvistää ja lisää vielä kourallisen sokeripaloja. Lopulta hän antaa periksi ja kertoo:

– Silloin kun elämä alkoi, elintilasta käytiin taistelua ja taistelijoina oli pelkkiä bakteereita.

– Entäs alkueläimet ja muut?

– Älä nyt häiritse. Yksi bakteeriporukka hyökkäsi toisen kimppuun ja teurasti ne viimeiseen itiöön. Siinä kuule veri virtasi ja punasi meret.

– Ei bakteereissa ole verta.

– Kuuntele nyt. Yksi porukka liittoutui muiden kanssa ja ne pärjäsivät paremmin kuin muut. Toiset tietty ottivat mallia. Siitä sitten tuli ihminen.

– En olisi kyllä heti keksinyt.

– Jouduin minäkin sitä miettimään. Ne bakteerit rupesivat ihmiseksi ja keksivät vastustuskyvyn ja kaikkea. Mutta sama taistelu jatkuu vielä. Nykyisin ne muut vaan hyökkäävät ihmisten kimppuun.

– Meinaatko räkätautia?

– Sitäkin. Ajattele, miten ovelasti bakteerit ovat liittoutuneet: ensin hyökkää räkätauti ja väsyttää vastustuskyvyn, sitten hyökkää mahatauti ja niin edespäin, kunnes ihminen on ihan täynnä tauteja.

– Hyvä teoria. Auttaako tee?

– Tietenkin. Ainakin jos siinä on vähän sokeria seassa.

Todensanat sanottu

Peikko on ollut julkaisujuhlissa, missä oli tulenkantajia ja Lause-Finlandia ja monta monta kirjaa.

Peikosta julkaiseminen oli miälenkiintoista. Ihmisiä oli paljon, ja ne tykkäsivät kirjoista ja halusivat puhua niistä ja nähdä niitä. Peikko miätti, että se menee viälä joskus toisenkin kerran julkaisuun, vaikka ei tiätenkään samaan. Se tyyppi, jonka pään metsässä peikko asuu, voi kirjoittaa peikon tarinoita ylös ja ehdottaa niitä julkaistavaksi. Niin tämä Todensanatkin tehtiin.

Jos joku haluaa saada Todensanat omaksi, voi pyytää lähettämään sellaisen. Peikoltakin saa kysyä.

Seuraavaksi peikko lopettaa tämän höpötyksen ja kirjoittaa taas piänen tarinan.

Todensanat

Syvällä metsässä, peikon luolan edessä palaa nuotio. Peikko istuu tulen ääressä tuulen kaataman puun puoli­laholla rungolla. Nuotion toisella puolella loikoo pieni suden­poikanen, pitkä­häntäinen kettu ja mörheä karhu. Vesi­hiisi kurkistaa lumesta sulaneesta lätäköstä.

”Susi haluaa kuulla tarinan”, suden­poikanen urahtaa. ”Semmoisen, jota ei ole ennen kerrottu.”

Peikko nyökkää, istuu hetken vaiti, vilkaisee muihin ja ryhtyy kertomaan:

”Oikeasti peikon metsä kasvaa yhden tyypin pään sisällä. Se tyyppi on kirjoittanut tarinoita, ja Osuus­kumma-kustannus on tehnyt niistä kirjan. Jos paino­koneet jaksavat ponnistella, kirja tulee julki lauantaina 22.3.2014 Vihtorin kirjaston kirja­messujen yhteydessä Tampereella hotelli Tammerissa. Tämä peikko ja se tyyppi ovat siellä. Ne katselevat maailmaa samoilla silmillä, kuuntelevat samoilla korvilla. Saa tulla sanomaan pöö.”

 

 

”Se oli pöhkö tarina”, susi sanoo ja haukottelee niin, että kita­pielet ovat revetä. Karhu mörähtää ja kaivaa taskustaan putelillisen kirpeää pihlajan­marja­juomaa. Kaikki saavat hörpätä. Ketun eväs­korissa on omena­hyvää. Kaikki saavat haukata. Vesi­hiisi piirtää rastin seinään.

Vahvaa puuta

Oli vieläkin eilen ja kesä, kun peikko käveli tiän viäressä.

Siällä oli paljon puita.

Peikko oli tuhma. Se kiusasi piäniä puita, lupasi poimia ne ja laittaa kukkasiksi hiidenkirnuun peikon luolan nurkkaan. Puut suuttuivat ja humisivat kovasti.

Pian peikkoa vastaan tuli puu, joka käski sitä lopettamaan pienten härnäämisen. Kun peikko ei heti totellut, puu pullisti muskeleitaan ja näytti vahvalta. Silloin peikko uskoi.

Suojatie

Eilen kesällä peikko käveli metsän reunassa kuulemassa ihmisten juttuja. Isot ihmiset komensivat piäniä ja sanoivat, että ei saa mennä muuten kuin silloin, kun on suojatie.

Peikon miälestä se oli hassusti komennettu. Ainakaan peikon suolla ei ollut tietä, pelkkä suo vain. Mutta ehkä jossain on suo ja tie vierekkäin tai päällekkäin.

Lentäjä

Olin harjoitellut pitkään. Nyt oli aika tulla kaapista ja paljastaa taitoni koko maailmalle. Päätin aloittaa lähipiiristäni. Kutsuin lähimmät ystäväni koolle ja lupasin näyttää heille jotain ihmeellistä ja mullistavaa.

He tulivat perjantai-iltana, niin kuin olin pyytänyt. Moni oli valmiiksi vähän päissään tai ainakin toi juomia tullessaan. Kiipesimme läheisen mäen päälle, näköalatasanteelle ja levitimme sinne retkihuopia ja eväitä.

Sää oli paras mahdollinen. Ilma oli lämmin ja aurinko helotti. Tuuli puhalsi tasaisesti, vaikka intoutuikin välillä puuskittelemaan. Me istuimme ja söimme eväitä. Minäkin humalluin vähän. Kuiskuttelin kauniita sanoja mielitiettyni korvaan.

Sitten oli aika. Nousin seisomaan ja selvitin kurkkuni. Minusta tuntui onnelliselta ja kerroin, miten olen oppinut lentämään ja purjehtimaan tuulessa. Kerroin, miten hienoilta maisemat näyttävät ylhäältä ja miten linnut pitävät minua vertaisenaan.

Kukaan ei uskonut, vaan halusivat, että näytän. Olin varautunut siihen. Paneuduin selälleni yhdelle huovista ja suljin silmäni. Puhuin tuulelle, ja tuuli nosti minut ylös, kiidätti saman tien satojen metrien korkeuteen. Minä makasin tuulen päällä, luovin sitä vastaan ja laskettelin sen myötä. Kiertelin ja kaartelin näköalatasanteen yllä. Se oli yksi parhaita lentojani.

Liu’uin tuulen syrjää alas takasin huovalleni. Kun avasin silmäni, kaikki olivat siirtyneet aivan tasanteen reunalle. Musiikki pauhasi. Autojen valot paloivat ja valaisivat tanssivia ihmisiä. Mielitiettyni huomasi minut ja ojensi kätensä. Tartuin siihen. Hän painautui minua vasten ja me tanssimme.

Klemmarit

Seisoin kopio­koneen ääressä ja kopioin hallitukselle meneviä asia­kirjoja, kun puhelin soi ja esi­mieheni halusi tavata minut heti. Hän on kiivas nainen, joten en uskaltanut hoitaa työtäni loppuun, vaan kaappasin paperi­niput kainalooni ja sujautin niistä irrottamani klemmarit taskuuni.

Esimieheni otti paperit minulta ja sanoi antavansa ne kollegani hoidettavaksi. Minut hän lähetti toimittamaan muita asioita, joissa meni koko loppu­päivä ja pääsin lähtemään kotiin vasta, kun työ­aika oli jo kauan sitten päättynyt.

Kun sitten koko matkan poljettuani seisoin hikisenä koti­oveni takana ja kaivoin avaimia taskustani, käteni osui taskun­pohjalle jääneisiin klemmareihin. Minä olin varas! Olin tuonut työn­antajalle kuuluvia tavaroita kotiini! En tarkoituksella, mutta kuitenkin. Firman säännöt olivat ankarat. Varastamisesta saisi poikkeuksetta potkut.

Kylmä kivi muljahti vatsaani, ja ryntäsin vessaan. Minun on ollut vaikea hillitä ruumiin toimintoja stressi­tilanteissa, muutun kuraksi sisä­puolelta. Minun oli pakko keksiä ulos­pääsy tilanteesta. En tahtonut menettää työtäni ja toimeen­tuloani. Päätin palauttaa klemmarit ennen kuin kukaan huomaisi.

Palasin toimistolle, mutta en päässyt sisään lukituista ovista. Minun piti etsiä läheltä puska ja kyykkiä siellä vähän aikaa. Palatessani poimin maasta parin nyrkin kokoisen kiven, jonka paiskasin oven lasiruudun lävitse. Nyt sain oven auki, mutta rikkoutunut lasi viilsi syvään käsi­varttani, ja vereni alkoi valua pitkin lattioita. Hälytys­kellot huusivat. Minä pinkaisin juoksuun. Oli pakko ehtiä palauttaa klemmarit, ennen kuin kukaan huomaisi.

Kopio­huoneen ovi oli lukossa. Hakkasin sen säpäleiksi teräksisellä pysty­naulakolla, joka oli varattu arvo­vieraiden päällys­vaatteita varten. Joka paikka oli veressä. Lattia oli liukas ja naulakko tuskin pysyi käsissäni. Pääsin kuitenkin kopio­huoneeseen ja kaapaisin klemmarit taskunpohjalta kouraani. Ojensin kättäni kohti klemmari­laatikkoa ja maailma pimeni.

Kun avasin silmäni, vuoteeni vieressä seisoi esi­mieheni ja kaksi poliisia. Heidän takaansa kurkisteli valkeaan takkiin pukeutunut nainen, jonka kaulalla riippui stetoskooppi. Käsi­varttani peitti paksu side, ja kyynär­varteeni meni tippa­letku.

– Olet erotettu, esi­mieheni sanoi ja ojensi minulle irti­sanomis­ilmoituksen.

– Olette pidätetty, isompi poliiseista totesi ja kiinnitti terveen käteni käsi­raudoilla sängyn reunaan.

Minä en sanonut mitään. He kääntyivät ja tekivät lähtöä. Valko­takkinen nainen tuli vuoteen viereen ja sääti tippa­pulloa. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten esi­mieheni palasi ovelle ja sanoi:

– Olisit sinä niitä klemmareita saanut, jos vain olisit pyytänyt.

Tähystäjät

– Peurat ovat keltaisia, MacLahtinen toteaa ja laskee kiikarin silmiltään. Hän kääntyy ympäri ahtaassa punkkerissa ja tönäisee kollegaansa, joka tarkkailee eteläisestä tähystysaukosta näkyvää maisemaa. – Kuulitko? Peurat ovat keltaisia.

– Taasko? MacVirtanen huokaa. – Eilen ne olivat vielä ihan vihreitä.

– Jokin on muuttunut. Peurat kypsyvät pikavauhtia.

– Onko taas pakko mennä peurastamaan? Laskeskelin, että huomenna saattaisi sataa sorsia. Säteily on niin voimakasta, että ne tippuvat valmiiksi paistettuina.

– Minusta lentoon kypsähtäneet linnut ovat ällöttäviä, varsinkin niiden sisälmykset. Mieluummin syön vaikka peuraa.

Naiset huokaavat ja jatkavat tähystystään. MacLahtisen havaitsemat keltaiset peurat vaeltavat etemmäs ja jättävät jälkeensä puhtaaksi kaluttuja kalanrankoja.

– Tuuli on kääntynyt, MacVirtanen toteaa. – Sorsat satavat muualle.

– Peuratkin lähtivät. Taitaa tulla taas nälkäpäivä.

– Ei tässä muita ole ollutkaan. En muista, että olisin syönyt mitään sen jälkeen, kun…

– En minäkään. Oletko muuten huomannut, että sen… että sitä ei voi sanoa… se on ihan kuin lukossa.

– Minä voin ajatella sen. Tiedän, että olit mukana. Mutta se ei tule ulos sanoina.

Naiset kohauttavat harteitaan ja palaavat tähystämään. Molempien uniformu on lahonnut ja tippunut pölynä punkkerin lattialle. Saappaat ovat kuivettuneet koppuraksi. Punkkerin varustehyllylle jätettyjä koppa­lakkeja peittää vahva pölykerros.

– Lähden pois, MacLahtinen sanoo. – Ja tällä kertaa olen tosissani.

– Tiedätkö jo, missä ovi on?

MacLahtinen kolahtelee kasaksi tähystysaukkonsa viereen.

– Toivoin, että sinä tietäisit, hän kuiskaa.

– Jatketaan tähystystä, MacVirtanen ehdottaa. – Ei tämä voi ikuisesti jatkua.

MacLahtinen nousee, pyyhkäisee hämähäkinseittejä ohimoltaan ja nostaa kiikarin silmilleen.

– Peurat ovat keltaisia, hän toteaa.

Hamsteri

– Kuulin, että teillä on hamsteri. Saako sitä tulla katsomaan?

– Saa, mutta…

– Mitä mutta? Kyllä minä tiedän että se on yöeläin. Voin tulla ihan illan­suussa kun on jo pimeä.

– En minä sitä, vaan…

– No mitä? Ei minua varten tarvitse erikseen siivota.

– Se on aika iso. Ettet sitten säikähdä.

– Hamsteriko? Olen minä nähnyt paksuja hamsterinpötkylöitä ennenkin. En minä sitä säiky.

– Se on oikeasti iso. Ja sinun pitää tuoda ainakin kaksi mansikka­kakkua ja kapallinen perunoita.

– Kahvia ei tarvitse keittää minua varten, mutta voin minä sen kaakun sinulle tuoda.

– Se on hamsterille. Tai ne. Se on kova syömään.

– Meinaatko, että se syö kaksi kaakkua ja ne perunat yhdellä kertaa.

– Joo. Enkä minä uskalla avata sen huoneen ovea ilman kakkuja tai muuta sen herkkuruokaa.

– Suuttuuko se?

– Suuttuu, ja voi napata käden tai jalan ruuakseen. Jannelta se vei molemmat jalat ja Selmalta sormet.

– Aika kauhea elikko. Onko varmaa, että se tyyntyy kaakuista?

– Ehkä, mutta ei siitä koskaan tiedä. Minulta se oli viimeksi viedä käden, tosin senkertaiset kakut olivat aika pieniä…

– Tuota, muistin juuri, että lupasinkin mennä Lassen luokse tänä iltana. Tulen katsomaan hamsteria joku toinen kerta.

* * *

– Näin Jounin tänään kaupungilla. Se halusi tulla kylään.

– Se kyläluuta ja ainainen maanvaiva. Lupasitko?

– Joo. Mutta ei se sitten halunnutkaan tulla.

– Miksei?

– Se taisi pelästyä meidän hamsteria. Kerroin, että se tykkää kakusta.

---

Peikolta hameniekkain päivän pöö

Maailmanloppu

Ohuista laudoista kokoon lyöty laatikko on alassuin keskellä puistoa. Laatikon päällä seisoo mies, joka on pukeutunut pitkään valkeaan kaapuun. Ilma on viileä. Paksu sumu estää näkemästä muutamaa kymmentä metriä pidemmälle.

– Maailmanloppu on lähellä! mies huutaa ja horjahtaa laatikollaan. Hän kohottaa kätensä suoriksi kohti taivasta ja nostaa leukaansa niin, että parta väpättää vaakatasossa. – Maailmanloppu!

Muutama ohikulkija jää naureskelemaan miehelle, jota selvästi palelee sumun kostuttaman kaavun alla. Mies jatkaa huutamistaan. Hän varoittaa ihmisiä ja kehottaa heitä katsomaan eteensä. Miehen ympärille kertyy yhä enemmän väkeä.

– Mistä tiedät? pitkätukkainen nuori mies kysyy.

Kaapumies tuijottaa nuorukaista. Tämä naurahtaa ja sanoo jotain kavereilleen, jotka hörähtävät. Mies osoittaa nuorukaista sormi ja käsi ojossa, kääntyy sitten osoittamaan kohti sumuseinämää.

– Katso itse, mies sanoo, – maailma katoaa, sulaa pois.

– Sehän on vaan sumua, eikä mikään maailmanloppu, nuorukainen toteaa ja kääntyy puhumaan kavereilleen. – Äijä on ihan hurahtanut.

Kuulijat pyörittävät sormea ohimollaan ja pudistavat päätään. Joku pilkkaa miestä avoimesti ja lupaa soittaa valkotakkiset hakemaan. Tyhjiä kaljatölkkejä lentää kohti miestä. Hän kääntää selkänsä pilkkaajille ja jatkaa messuamistaan.

Nuorukainen kavereineen nostaa kaljakassinsa maasta ja lähtee kulkemaan poispäin. Yksi toisensa jälkeen heidän naurunsa katoaa sumuun.

Muutkin kuulijat lähtevät. Nuoret isät ja äidit taluttavat lapsiaan tai työntävät lastenvaunuja. Mummot ja papat köpittävät poispäin ja kopsuttelevat kepeillään maata. Jokainen kulkee sumuun ja katoaa laatikolla seisovan miehen näkyvistä. Mies laskeutuu korokkeeltaan ja katselee ympärilleen. Missään ei ole ihmisiä eikä eläimiä. Maailma on täydellisen hiljainen.

– Ei ketään, hän huokaa. – Ei yhtään ketään.

Mies vilkaisee yhä lähemmäs tulevaa sumuseinää, kääntää laatikkonsa toisin päin ja käpertyy sikiöasentoon sen sisään.

Kasijalka

– Saanko minäkin leipoa äiti, saanko?

– Osaatko leipoa siististi? Viimeksi teit kauhean sotkun, eikä saatu yhtään pullaa.

– Se oli vahinko, äiti. Pelkkä vahinko. Kyllä minä jo osaan, äiti. Saanko, äiti, saanko?

– Minä pyörittelen nämä tähän nousemaan niin voit kokeilla. Vartu siinä ja katso mallia.

– Pitääkö pullien olla pyöreitä, äiti, pitääkö?

– Ei tietenkään, höpsö. Lettivehnänen tai korvapuustit ovat ihan eri­muo­toi­sia.

– Minä leivon mustekalan, äiti, jooko?

– Leivo hyvä ihminen. Leivo.

* * *

– Äiti! Tule katsomaan millaisen tein, sillä on monta lonkeroa.

– Onkos se mustekala? Minusta se näyttää hämähäkiltä.

– Äiti! Se on mustekala! Paistetaan se nyt.

– Paistetaan toki. Vartu. Se pääsee uuniin näiden pikku­pullien kans­sa. Noin. On se kätevää.

* * *

– Se liikkuu äiti. Minun mustekala liikkuu uunissa.

– Se vaan vääntyilee kypsyessään. Niin voi käydä, jos vaikka lonkerot kypsyvät eri tahtia.

– Nyt se syö sinun pullat, äiti. Tule katsomaan, miten se kasvaa.

– Minä tulen kohta. Anna sen kasvaa rauhassa. Pullien kuuluukin nous­ta uunissa.

* * *

– No niin. Taitaa olla valmista. Ainakin tuoksu on herkullinen. Mitäs jos päästetään sinun mustekala uunista ulos?

– Minua pelottaa, äiti.

– Höppänä. Se on pulla. Ethän sinä pelkää perunoitakaan.

– Ole varovainen, äiti.

– Onpas se kerta kaikkiaan komea, noussut noin upeaksi. Kyllä si­nus­ta vielä leipuri tulee.

– Äiti! Varo! Sen lonkero menee sinun jalan ympärille.

– Varon varon. Eihän näin komeaa pullaa sovi rikkoa. Isäsikin pitää se nähdä.

* * *

– Hmm. Tuoksuupa hyvälle. Missä äiti on?

– Mustekala söi sen. Minä kyllä varoitin.

– Mustekala? Mikä mustekala?

– Se on tehty pullasta ja se on elävä ja se söi kaikki muut pullat ja äidin ja leivinpaperit. Minulla on jo vähän ikävä sitä?

– Äitiäkö?

– Ei vaan pullaa, tai siis muste­kalaa. Se meni jääkaappiin kesyt­tä­mään perunoita, enkä minä uskalla avata ovea.

– Mikset muka? Eihän täällä ole mit–.

Reseptionisti

– Kas tässä, hyvää ruokahalua. Voinko tuoda rouville vielä jotain?

– Onko kalansilmiä?

– En usko, mutta voin varmistaa keittiömestarilta. Hetki vain.

– Miksi sinä aina kiusaat tarjoilijoita? Maisa kysyy Raisalta ja pyörittää päätään. – Tuokin oikein hätkähti.

– Saa ne vähän hätkähtääkin. Jos listalla on sammakonreisiä, niin miksei sitten kalansilmiä?

– Minustakin kalansilmät sopivat hienosti sammakonreisien kanssa, niin ja sisiliskonhäntien, ettei sen puoleen.

– Kulinaristi mikä kulinaristi, Raisa toteaa, imaisee viimeisen letkeäksi keitetyn koiven poskeensa ja nostaa kortin pöydällä lojuvasta pakasta. – Kas, Kaisakin tulee näillä hetkillä.

– Näetkö, saiko se homman hoidettua? Maisa kysyy.

– Voit kysyä siltä itseltään. Se on tuossa ihan… nyt, Raisa sanoo ja näyttää peukalollaan olkansa ylitse ovelle, jossa seisoo kirjavaan, huovutettuun silkkiin pukeutunut nainen.

Maisa kurkottaa kaulaansa ja riisuu kauluksensa alle tunkemansa ruokaliinan.

– Saitko? hän huutaa ja vilkuttaa Kaisalle, joka jo kiiruhtaa kohti naisten pöytää.

– Sain. Respa lupasi järjestää. Tosin sitä piti vähän suostutella, mutta kun se ymmärsi oman parhaansa, se toimi ripeästi.

– Sitten mennään, Raisa sanoo ja nyökkää tarjoilijalle, joka seisoo epätietoisena pöydän vieressä ja pitelee kulhollista punaisia kalansilmiä. – Ne saa jättää siihen pöydän reunalle.

Naiset kiiruhtavat hotellin ravintolasta vastaanottoon, jossa tiskiä vasten nojaa kaksi luutaa ja yksi lattiaharja.

– Mikä tuo on? Raisa kysyy. – Luuleeko tuo tyyppi, että minä lennän lattiaharjalla?

Reseptionisti kyyristelee tiskin takana ja älähtää, kun Raisan terävä katse viiltää hänen selkäänsä. Maisa ja Kaisa virnistelevät. Raisa riisuu pitkän hansikkaansa, osoittaa reseptionistia ja polkaisee jalkaansa. Reseptionisti muuttuu sammakoksi.

– Keittiöön mars, Raisa komentaa. Muutamalla pompulla sammakko on loikkinut ravintolasalin läpi keittiöön, josta kuuluu ihastuneita huutoja.

– Jätit sen sitten ihmisen kokoiseksi, Maisa toteaa.

– Siinä on sillä tavalla enemmän syömistä, Raisa selittää ja polkaisee jalkaa lattiaharjalle, joka muuttuu luudaksi. Raisa tarttuu sen varteen.

– Mennään, hän sanoo.