Pienen suden tarinoita on kirjassa

Kirjan nimi on Naavakuusikon tarinoita ja sen mainos näyttää tällaiselta. Tuo punainen nappula, joka vie BoD-verkkokauppaan, toimii. Peikko kokeili, kokeile sinäkin tai pyydä kirjastoihmistä kokeilemaan.
 

Piste?

Singulariteetti?

 

– Siinäkö se nyt oli?

– Ehkä.

 

Robotit?

 

– Tunnetko sinäkin olosi yksinäiseksi?

– Ei roboteilla ole tunteita.

– Miksi sitten prosessorejani kylmää?

 

Ihmiset?

 

– Tuleekohan vielä joskus uusia ihmisiä?

– En tiedä. Haluaisitko?

– En tiedä.

 

Darvin ja entropia

– Missä sinun silmälasisi ovat? Oletko käynyt laseroitavana?

– Nääh. En usko enää mihinkään silmälaseihin. Tutkin vähän juttuja ja heitin mokomat pois. Sekajätteeseen.

– Mitä juttuja?

– Kirjastossa. Nyt tiedän, miksi ihmiset käyttävät laseja, vaikkeivat ne mitään muutakaan.

– Mitä niiden pitäisi muuttaa?

– Maailmaa vaikka. Katsos, kun…

– No?

– Yhden teorian mukaan maailma menee joka hetki enemmän se­kai­sin. Se liittyy entropiaan ja sen lisääntymiseen tai sen sellaiseen.

– Ja?

– Siksi maailma näyttää vuosi vuodelta epäselvemmältä. Sekaisuus on lisääntynyt jo minun elinaikanani niin paljon, ettei näillä samoilla silmillä enää voi nähdä sitä tarkasti, vaikka ennen näkikin.

– Oletko kännissä tai jotain?

– Kuuntele. Tuolla teorialla on toinenkin seuraus, vielä paljon tätä merkityksellisempi. Arvaatko, mikä se on?

– Kerro.

– Aikojen alussa kaikki oli tosi terävää. Siksi lajeja syntyi useita, kun maailma paloitteli aiemmin olemassa olevia, niin kuin nyt vaikka leikkasi kentaurin ihmiseksi ja hevoseksi. Ei siinä mitään Darvinin teorioita tarvita.

– Oletko vetänyt huumeita tai jotain?

– Viinaa. Ja arvaatko miksi?

– Vastaat varmaan tuohonkin itse. Anna tulla.

– Terävät ajatukset ovat kauhistuttavia. Olen jo pitkään pelännyt. että ajattelen aivoni viipaleiksi tai ainakin haavoille. On parempi tylsyttää ajatteluaan viinalla, niin ei satuta itseään.

Pelot?

– Penskana pelkäsin vettä niin paljon, että en uskaltanut käyttää vesi­vessaa ollenkaan. Olin ihan varma, että näkki ojentaa näljäisen kouransa ja vie minut muassaan.

– Minä taas pelkäsin tulta. Se kurotteli lieskojaan, missä paloikin, ja yritti muuttaa minut soihduksi. Kerran se onnistui ja sai minulta otsa­tukan liekkeihin. Onneksi mutsi ehti hätiin.

– Sitten siellä meillä päin oli sellainen hylätty talo. Olin ihan varma, että siellä asui zombeja tai jotain. En uskaltanut ikinä katsoa sinne päin. Valoisallakin aina juoksin sen ohitse.

– Minun möröt asuivat sängyn alla ja vaate­kaapissa. Ne tulivat pimeällä esiin. Kerran mörkö tarrasi nilkkaani, kun meinasin mennä yöllä juomaan. En mennyt. Menin peiton alle ja tiukasti.

– Entäs nyt? Pelkäätkö vielä?

– Toisia asioita, mörötkin ovat nykyään erilaisia kuin lapsena.

– Sama.

– Mitähän muut pelkäävät, tai pelkäsivät lapsena.

– En tiedä. Kysytäänkö?

– Kysytään.

– Yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä sinä pelkäsit lapsena?

– Niin ja aikuisena, ei saa unohtaa niitä.

– Tai jos jollakin on lapsia, niin mitä ne pelkäävät.

– Taas yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä itse pelkäät nyt ja mitä sinun lapsesi tai lapsen­lapsesi pelkäävät?

– Vastaakohan kukaan?

– Totta kai. Odota vaan.

– Odotetaan yhdessä. Saat pitää minua kädestä, niin sinua ei niin pelota.

– Sovittu.

---

Saa vastata. Mitä mörömpiä vastauksia, sitä parempi. Peikko aikoo omia kaikki vastaus­pelot ja sujuttaa ne tarinoihin. Mut vasta sitku on sellaisten tarinoiden aika.

Näkötorni

– Hei, Jaska.

– Morjes, Kaisa? Olethan sinä Kaisa? Anna, kun tunnustelen sinua.

– Sinä senkin possu, niin kuin et muka tuntisi, äänestä vaikka.

– Melkein tunnenkin, mutta saattaisit hyvin olla myös Lissu.

– No tunnustele nyt sitten. Kohtuudella kuitenkin, vaikka sinulla on kyllä hämmentävän oivaltavat kädet.

– Sokeuden iloja, Kaisa. Sokeuden iloja.

– Mmh… Silitä vielä.

– Minä jo tiedän, kuka olet, Kaisa. Sinä tuoksut erilaiselta kuin kukaan muu.

– Hyvältäkö?

– Siltä. Ja eroottiselta, haluttavalta.

– Possu sinä olet, Jaska. Kuulitko? Possu!

– Voi kai miestä sellaiseksikin sanoa… Kuule Kaisa. Tekisitkö minulle palveluksen?

– Ehkä. Millaisen?

– Lähde minun kanssa näkö­torniin.

– Näkötorniin? Mutta…

– Lähde nyt vaan. En rohkene yksin.

– Oletko tosissasi?

– Aivan tosissani, Kaisa. Lähdetään.

– No mennään. Mikäpä siinä, mennään vaan. Katsellaan maisemia.

– Älä pilkkaa. Tämä on minulle kova paikka. Kerron sitten.

 

– Täällä nyt sitten ollaan. Tämän korkeampaa tornia ei täältä löydy.

– Onhan tämä varmasti näkö­torni?

– On.

– Pidä näitä aurinko­laseja ja keppiä. Minä käyn ihan kaiteen reunalle.

– Mitä sinä meinaat, Jaska? Ethän suunnittele mitään hullua?

– Aion katsella maisemia.

– Sokea?

– Tosi kaunista. Oletko huomannut, miten hienolta maailma näyttää? Tätä voisi ihailla vaikka kuinka kauan.

– Ihan tavallinen se minusta on. Syksy ja kaikkea.

– Upea näköala. Tule, kierretään koko tornin ympäri. Tämä on niin surullista.

– Nytkö se on jo surullista? Äkkiä se muuttui upeasta surulliseksi.

– Ei se, vaan… sokeutuminen.

– Ai niin. Mutta siitähän on sinulla jo monta vuotta, kuusi tai jotain.

– Ja sokeudun taas uudelleen, kun laskeudumme maan kamaralle.

– Se on varmaan kova paikka.

– On. En juuri koskaan käy näkö­torneissa.

– Miksi sitten nyt?

– Halusin nähdä sinut.

– Minutko? Maisemiahan sinä katsoit.

– Ja sinua.

– Miksi?

– Koska minä haluan silittää sinua joka päivä, myötä- ja vastoin­käymisissä.

– Oletko tosissasi? Että naisin sokean?

– Olen.

– Tietenkin nain, tykkään possoista, varsinkin tästä Jaska-possosta.

Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

Ikäkysymys

– Saanko kysyä, miten vanha olet?

– Mää olen 33.

– Enhän minä sitä kysynyt.

– Kysyithää, juuri äsken.

– En kysynyt, mutta mukava, että kerroit.

– Mitäs se sitte oli?

– Halusin tietää, saako sellaista kysyä vai suututko.

– Pöhkö.

– Totta. Olen aina ollut. Enkä vieläkään tiedä.

– Mitä?

– Saako kysyä.

– Mikset kysy?

– Kysyin jo.

– Mitä?

– Saako kysyä, miten vanha olet.

– Etkö muka tiedä?

– En.

– Varmana tiijät, mikset tietäisi?

– En ole uskaltanut kysyä.

– Kysy nyt.

– Miten vanha olet?

– 26.

– Okei. Kiitti.

– Mitä sää ny sillä tiedolla teet?

– Leivon siitä piirakan. Voidaan syödä se jänisten kanssa.

– Piirakkako?

– Niin. Se on hyvää.

– Pöhkö.

Pikkumusta

– Minua jännittää, Malla sanoo. – En ole ennen muokannut kehoani.

– Ei se ole sen kummempaa kuin rintojen tai pakaroiden suurennus, ja nehän on jo teille tehty, operaattori toteaa. – Turha tässä on mitään jännitellä.

– Mutta ne ovat kauneuden­hoitoa eikä kehon­muokkausta.

– Miten vain haluatte. Olkaa hyvä ja käykää operaatio­alustalle.

– Pitääkö riisuutua?

– Ei tarvitse. Kone huolehtii kaikesta.

Malla asettuu alustalle. Kone imaisee hänet siihen liikkumattomaksi ja ruiskuttaa veren­kiertoon tuntemuksia turruttavia aineita. Operaattori nostaa peukkuaan, Malla hymyilee.

Koneen pihdit kiskovat kynnen ja kynsi­marron Mallan oikeasta peukalosta, jäljelle jää hetken punaisena hohtava kynsi­peti, jonka ylle kone venyttää kynttä reunustanutta ihoa ja liimaa saman tien kiinni.

Malla katselee operaatiota kattoon kiinnitetystä peilistä ja hätkähtää joka kerran, kun kone vetäisee uuden kynnen irti. Hän sulkee silmänsä kerran toisensa jälkeen, mutta ei malta kauaa olla katsomatta. Sormista tulee hienot. Ehkä tämä kannattaa.

Operaattori tarkkailee koneen mani­pulaattoreiden toimintaa ja liikkeitä.

– Nyt se alkaa, hän sanoo. Malla nyökkää.

Kone painaa työ­kaluja Mallan ranteesta tämän kämmenen sisälle ja vetää luita ulos. Se asettelee ne somasti oikeaan muotoon viereiselle pöydälle. Jokaisen luista tyhjennetyn sormen sisälle kone asettaa joustavan, kärkeä kohti suippenevan töttörön ja kiinnittää Mallan luista irrottamansa jänteet sen kylkeen. Kämmen- ja ranne­luiden tilalle tulee soma pussukka.

Kone piippaa, ruiskauttaa kemikaaleja Mallan suoneen ja vetäytyy pois. Malla nousee, katselee ja koettelee uusia lonkeroitaan.

– Jännät.

– Eikö vain? Ne taipuvat joka suuntaan, kun luut eivät enää rajoita liike­ratoja. Opitte hallitsemaan niitä varsin pian, huomenna ette enää muistakaan entisiä käsiänne.

– Nämä ovat kyllä kivat, Malla tunnustaa, vemputtaa lonkeroitaan ja heilauttaa päätään kohti pöytää, jolla hänen kämmentensä luut makaavat hyvässä järjestyksessä. – Mitä noille tapahtuu?

– Ne ovat teidän. Voimme lisä­maksusta koota niistä teille kaula­korun tai vaikka tiaaran.

– Haluan kaula­korun. Valkeat kämmen­luut näyttävät varmasti upealta pikkumustan kanssa.

Pala kakkua

Pomo kävi Englannissa ja toi tuliaisiksi kakun, jonka pakkausta koristivat sanat "Rich fruit pudding". Se tarjosi sitä kahvi­tauolla, mutta jätti kakun syömisen vahtimatta. Ei me saatu sitä syötyä. Jokainen irvisteli alas nokareen ja piilotti loput pomon henkilö­kohtaisesti leikkaamasta ja tarjoilemasta kakun­palasta omien eväidensä kääreisiin.

Kotona avasin eväs­paperit ja kakku­palan yltiö­imelä tuoksu muurasi nenäni umpeen. Silmätkin vuotivat. Vien tuliaisen pihalle ja vihelsin varista. Oimme koko kesän jakaneet herkkuja ja syöneet yhdessä saman pöydän ääressä. Erityisesi se kerta, kun olin paistanut lettuja ulko­tulilla, oli jäänyt molempien mieleen. Hyvää piisasi ja lopulta rötkötimme molemmat nurmikolla ja ähisimme.

Varis tuli ja laskeutui tuolin sarjalle, josta se näki kaiken, mitä pöydälle oli katettu. Minä avasin paketin ja tarjosin kakun­palaa. Varis nokkaisi, loksautti nokkaansa ja rääkäisi. Se ei kestänyt moista herkkua ja katsoi minua mustilla silmillään pää kallellaan. Minusta tuntui, että olin pettänyt sen luottamuksen.

– Sori, sanoin. – Pomon tuoma kakku. Englantilainen. Ajattelin, että saattaisit tykkätä.

– Kraa'a?

– En, tunnustin. – Se oli yököttävää. Mitähän sen kanssa tekisi?

– Krok!

– Meinaatko? Komposti­madot kyllä syövät mitä vaan.

Kompostiin se joutaisi, en pystynyt enää kuvittelemaan ketään enkä mitään muuta, jolle kakku kelpaisi. Hain varikselle kaksi grilli­nakkia hyvitykseksi ja kiikutin kakun­palan kompostiin. Sillä siitä päästiin. Komposti­madot voisivat halutessaan pitää vaikka juhlat.

Istuin pöytään variksen kaveriksi. Mutustelimme nakki­makkaroita ja mietimme maailman menoa, kun kompostin kansi aukeni, ja armeijallinen lieroja lähti tulemaan kohti.

Ensin minua ihmetytti, sitten nauratti ja lopulta pelotti. Lieroja matoi maassa paksuna mattona, miten niitä olikin mahtunut niin paljon kompostiin. Ne kiipesivät tuolin- ja pöydän­jalkoja myöten ylös ja ryhmittyivät pöydän reunalle. Varis oli siirtynyt puun oksalle ja huuteli sieltä mieli­piteitään.

Tiesin, että madot eivät oikeasti osaa puhua, mutta koin mato­kansan yhteisen paheksunnan vahvana. Minä kelvoton olin pilannut niiden elämän, kodin ja maailman.

– Ei ollut tarkoitus, sanoin. – En tiedä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä sille leivonnaiselle.

Madot eivät sanoneet mitään. Niiden pää oli koholla ja ne huojuivat epätahtiin.

– Saahan sen pois sieltä, totesin, kävin hakemassa ja laskin keskelle pöytää.

Madot eivät luovuttaneet. Varis raakkui myötä­mieltä. Pakkohan minun oli. Haukkasin palan kakkua. Siinä maistui eiliset perunan­kuoret ja viime viikkoiset kalan­perkeet. Paljon parempaa kuin aiemmin, mutta silti minua etoi.

Söin, kunnes viimeinen palanen käänsi vatsani ympäri. Kakku levisi hienoksi pureskeltujen nakin­kappaleiden kanssa pihalle. Nyt madoille kelpasi, ja varis tuli hakemaan osansa. Ei kestänyt kauaa ennen kuin piha oli siisti, ja madot palanneet kompostiin. Varis istui tuolin sarjalla, tuijotti minua ja totesi:

– Kronk.

Pimpom

Ovi­kello kilahti. Ensin en meinannut avata, mutta kun se soi toistamiseen, nousin tuoliltani, jossa olin istunut lukemassa, ja menin ovelle. Joku kauppias tietty, mutta sanoisin sille valitut sanat, jotta tietäisi pysyä poissa. Ovi­silmästä näkyi Jesse, joka taas tavoitteli ovi­kellon nappia.

Tönäisin oven auki. Se kolahti Jessen käteen.

– Hitsi­pilli sentään, hän vingahti. – Mun ranne katkesi.

– Pitääkö rimputtaa kuin heikko­mielinen? Tule sisään sieltä. Otatko teetä?

– Joo, ja lastan tai sideharsoa.

– Älä höpötä, vaan mene olkkariin odottamaan.

Laskin hanasta kuumaa vettä mukiin ja uitin siinä aamuista tee­pussia. Kun vesi oli saanut vähän väriä, vein sen olo­kammariin ja laskin Jessen eteen pöydälle.

– Miten sinä nyt tänään tulet ja ilmoittamatta vielä? Minulla olisi saattanut olla vieras.

– Me ollaan Lassen kanssa keksitty upea bisnes. Haluatko mukaan? Saisit ruveta pää­johtajaksi, me kun ollaan enempi käytännön miehiä.

– Ja rahoittajaksi, niinkö?

– Totta kai.

– Arvasin. Millainen bisnes se on?

– Tämä on ihan hys-hys-juttu…

– Kuten aina.

– Me ruvetaan tekemään liha­robotteja. Kokeiltu juttu. Toimii.

– Kuulostaa rasvaiselta. Kerro lisää.

– Nykyiset robotit ovat tosi vajavaisia: jokunen putki, kuusi servoa ja tyhmä tieto­kone. Sillä pitäisi muuttaa maailmaa ja luoda vaurautta. Ei maar toimi.

Minä tuijotin Jesseä. Into ja ajatukset paloivat hänen silmissään. Hän siirtyi aivan istuimensa etu­reunalle, kekotti siinä ja jatkoi:

– Mutta liha­robotit, ne ovat tulevaisuuden tekijöitä.

– Miksei niitä vielä ole? Luulisi, että joku muukin on keksinyt saman ajatuksen.

– Muut eivät ole uskaltaneet, mutta me Lassen kanssa uskalsimme.

– Mitä?

– Ottaa seuraavan askeleen. Me kokeiltiin ensin ihan madoilla, sitten hiirillä ja lopuksi kissoilla ja koirilla.

Ajatukseni saattoivat näkyä kasvoiltani, sillä Jesse vaikeni, hörppäsi tee­mukistaan, hymyili ja tokaisi:

– Älä pelkää. Me poistettiin niiltä aivot heti ensimmäiseksi. Ei ne enää mistään mitään tienneet. Mutta ajattelehan, miten hyvin keho on anturoitu: kosketus­anturi kaikissa pinnoissa, stereo­kamera, kemiallisia analysaattoreita ja vaikka mitä. Kaikki valmiiksi johdotettu yhteen ja samaan paikkaan pää­kopan sisään.

– Tuota…

– Sitten Lassen mummo kuoli, ja me kokeiltiin sillä. Tuli tosi hyvä. Kuolleenakin se kaivoi ojaa kilo­metri­kaupalla, ei tarvinnut ruokaa eikä juomaa kunhan sähköä riitti.

– Panitteko te sen kaivamaan ojaa?

– Joo ja hakkaamaan halkoja. Me nääs tehdään moni­toimi­robotteja, yksi joka kotiin. Liha on kuule upea materiaali.

– Mutta kuollut mummo. Mistä te muka niitä saatte?

– Se on sinun hommiasi. Monet testamenttaavat ruumiinsa tieteelle, ja tämä on tiedettä jos mikä. Järjestät vain niin, että me saadaan niistä osamme.

– Kuolleista?

– Niin. Ne jotenkin muuttuvat käytössä mustan­ruskeiksi ja rupeavat haisemaan. Se ei vaikuta toimintaan ainakaan heti, mutta…

– Juu tiedän. Ihmiset ovat nirppa­nokkia. Olet maininnut siitä ennenkin.

– Se on aina vaan totta. No mitä sanot?

– On teillä bisnekset.

– Eikö olekin? Jos lähdet mukaan nyt, niin saat Lassen mummon. Se on vielä melko ehjä. Pyydänkö näytille, tai vaikka siivoamaan? Se odottaa tuolla porras­käytävässä.

Jesse alkoi näppäillä kännykkäänsä. Hän tärisi ja hänen silmänsä hehkuivat.

– En halua! Laita se pois!

Minä huusin, ja Jesse katsoi minua suu auki.

– Mutta se on uusinta uutta. Ihan parasta. Teknologinen ihme.

– Ei!

– Mutta bisnekseen lähdet mukaan, eikös? Lasse pettyy, jollet lähde. Ja minä.

– En. En varmasti. Pitäkää mummonne.

Nostin vajaan teemukin Jessen edestä ja osoitin hänelle ovea.

– Malla! Älä ole tuollainen. Tästä tulee mahtavaa. Me tarvitaan sua.

– Menehän nyt, ennen kuin sanon pahasti.

Jesse meni, mutta kääntyi ja jäi oven­rakoon notkumaan.

– Joo joo. Mä menin jo. Mutta Malla, kun sulla on se tauti, niin voisitko testamentata ruumiisi mulle ja Lasselle?

Suljin oven, ehkä tarpeettoman ripeästi, mutta pelkäsin suostuvani. Olin jo kauan rakastanut tuota miestä.

Tiikeri

Voi elämä

Istun Lauran, unelmieni naisen, kanssa puistossa tähti­kirkkaan taivaan alla ja tuijotan tähtiä samalla kun käteni vaeltaa Lauran hiuksissa ja niskassa.

– Ne ovat ihmeellisiä, sanon. – Ja niitä on monta.

Laura katsoo minuun ja hymyilee, liikauttaa päätään ohjatakseen käteni oikeaan paikkaan.

– Nuo tähdet, jatkan. – Luuletko, että siellä jossain on elämää?

– Ainakin täällä on, Laura sanoo ja kääntyy minuun päin niin, että otteeni hänestä kirpoaa. – Toistaiseksi.

Minä nostan käteni syliin ja katselen hänen kasvojaan, joissa näkyy elämä ja kuluneet vuodet.

– Elämää on varmasti syntynyt muuallakin kuin täällä, sanon. – Jos maailman­kaikkeus on ääretön, on siellä oltava elämääkin äärettömästi.

Laura naurahtaa ja toteaa:

– Olet taas tutkinut matematiikkaa. Äärettömyyden käsite on minustakin valtavan kiehtova.

– Totta. Ja ajattele, mi–

Laura painaa kätensä suutani vasten.

– Kuuntele, hän sanoo. – Minä kerron, tai ehkä näytän, kerron ensin: elämä kuolee aina. Elämä täällä pallolla on vain pieni hetki sen koko historiassa ja samoin käy aina kaikkialla.

Yritän sanoa jotain, mutta Laura sulkee suuni etu­sormellaan.

– Älä puhu. Katso.

Lauran kämmen painuu silmilleni, ja minä näen avaruuden. Se pienenee, liikkeet nopeutuvat ja galaksien pyöriminen ja keskinäinen tanssi näkyvät selvästi.

– Näetkö välähdykset, Laura kysyy.

– Nuo vihreätkö?

– Kaiken väriset. Elämä loistaa hetken ja sammuu.

– Se on kaunista, kuin keijukaisen pyrähtely satumaassa.

– Katso vielä. Montako välähdystä näet kerralla?

Minä tuijotan pitkään ja seuraan elämän värikirjoa.

– Vain yhden. Joskus melkein näen kaksi, mut–

Laura nostaa kätensä silmiltäni, ja taivalla loistavien tähtien valo häikäisee niin, että joudun varjostamaan silmiäni. Suru läikähtää vatsassani.

– Anteeksi, Laura sanoo. – En halunnut…

– Minä halusin. Kiitos, että näytit.

Laura nousee penkiltä. Tähdet loistavat hänen hiuksissaan, kun hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo:

– Tule, mennään. Ei tuhlata elämää.

Kahdeksikko

Aune soitti ja sanoi kaipaavansa apua kaakun syömiseen, hän kun ei ole vieläkään oppinut leipomaan tai edes laittamaan ruokaa yhdelle ihmiselle, vaan tekee kaiken vanhasta tottumuksesta suur­perheen tarpeisiin. Minä tietenkin suostuin. Aunen leipomukset ja kaakut ovat kylän­kuuluja ja vertaansa vailla. Yhtä hyviä ei saa edes pää­kaupungin trendi­kuppiloissa.

Kun olin juonut kuusi mukillista vahvaa mokka­kahvia ja syönyt kahdeksan­toista kimpaletta tiikeri­kaakkua, rohkaisin mieleni ja tunnustin:

– Minun kaakuista tulee aina ohuita ja litteitä, vaikka laittaisin niihin kuinka paljon aineksia tahansa.

– Ranne­liike, Aune nyökytti. – Kyse on ranne­liikkeestä. Pitää olla letkeä ote, että vatkaus onnistuu.

– Kyllä minä ne vatkaan, koneella. Sillä saa hetkessä ainekset sekaisin.

– Muistathan kahdeksikon? Muna-sokeri­vaahtoon pitää pystyä tekemään kahdeksikko.

– Mitä varten?

– Siitä tietää, että vaahto on tarpeeksi tiukkaa ja että kaakusta tulee kuohkea.

– Käykö jokin muu numero? kysyin.

Aune vaikeni ja mietti.

– Kai siihen kelpaa mikä vaan numero, kunhan ei ihan ykkösellä yritä.

 

Kokeilin heti seuraavana päivänä. Aune oli oikeassa ja kahdeksikossa kaakku­taika. Leivoin kolme kaakkua ja olin ylpeä itsestäni. Päätin leipoa vielä muutaman ja pyytää Aunen vasta­vierailulle.

Aune tuli ja istahti puna­samettiselle sohvalleni. Minä nostin kaakut hänen eteensä ja katselin hänen ilmeitään.

– Itsekö sinä…?

– Itse. Ihan sinun neuvojesi mukaan. Maistetaanko?

Aune nyökkäsi, me maistoimme. Minä kerroin jokaisen kaakun synty­tarinan. Aune kehui kaakun toisensa jälkeen.

– Tähän piirsin kahdeksan­kymmentä­kahdeksan, sanoin ja nostin eris­kuohkean kaakun pöytään. – Kokeilin montaa muutakin numeroa.

– No olitpas sinä. Oliko vaikutusta?

– Ei oikeastaan enää kahdeksan­kymmenen­kahdeksan jälkeen, paitsi…

– Paitsi mitä?

– Tämä.

Kaakku hehkui sisältä punaisena ja oli ulkoa­päin musta. Niin sen tietty pitikin, siinä oli punaisia marjoja täytteenä, likööriä kostukkeena ja tummaa raaka­suklaata kuorrutuksena. Oli siinä muutakin, vaikka en ymmärtänyt mitä, mutta minä pelkäsin mokomaa leivonnaista.

– No onpas se, Aune totesi ja kurkisti kaakun sisällä hehkuvaa pätsiä. – Kiva efekti.

– Ei se ole efekti. Minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

– Itsestäänkö se on siihen tullut?

– Tai numerosta. Kirjoitin siihen kuusi­sataa­kuusi­kym­mentä­kuusi.

– Pedon luvun.

– Niin.

– No jopas. Eiköhän maisteta.

Me maistoimme. Ulkona kulki kaksi pupua. Toisen askeleista kuului lonti lonti, toisen pompi pompi.

Käsi

En ollut pitkään aikaan käynyt metsässä, enkä edes huomannut käymättömyyttäni. Minusta oli tullut kaupunkilainen, urbanisti.

Tänään oli erilainen päivä. Firmassa järjestettiin kevätsoutelu, josta oli puhuttu koko kesä. Ihmiset olivat innoissaan, jotkut olivat pukeutuneet sorsaksi ja vaappuivat räpyläjaloillaan. Minua ei soutelu huvittanut. Sanoin sen pomolle, ja hän komensi minut metsään poimimaan puolukoita, niin että soutelusta palaavat saavat vatsansa täyteen funktionaalista ravintoa. Viihtyä pitää, pomo muistutti.

Metsässä ei ollut ainuttakaan puolukkaa. Varpuja oli, mutta puolukat oli viety ja ehkä jo syötykin. Hätäännyin. Pomo antaisi kenkää, jos jäisi puolukatta. Istuuduin sammaloituneen puunrungon päälle ja tirautin itkut.

Runko notkahti, kun joku istui viereeni. Katsoin, ja tiesin menneeni sekaisin. Ei peikkoja oikeasti ole olemassa. Ei ainakaan sellaisia, joilla on häntä. Tai jotka haisevat metsän siimekselle.

Peikko-oletettu tökkäsi minua olkapäähän ja kysyi, mitä tirisen. Kerroin puolukoista, ettei niitä ole, että saan kenkää ja joudun rappiolle, ehkä muutun peikoksi. Se oli peikosta hauskaa, ainakin se irvisti melkein kolmen hevosen kokoisen virnistyksen. Sitten se sanoi, että saahan puolukoita, jos tahtoo, ja komensi ottamaan. Minä avasin nyrkkini ja siihen tippui taivaasta kourallinen puolukkaa. Hyviä vielä.

Kun sanoin, että tarvitsen ämpärillisen, peikko kiskaisi oikean kätensä irti ja antoi sen minulle, neuvoi miettimään asiaan kuuluvia käsitteitä ja heilauttamaan kättä. Kokeilin, ja puolukat ropisivat ämpäriin. Taivaalla oli pieni trombi, jonka silmästä puolukat tippuivat. Ihan kuin yläsäiliöllinen vessanpönttö, se kuulostikin samalta.

Peikko totesi, että myrsky jäi pieneksi, pyysi kätensä takaisin ja näytti mallia. Aika monta puolukkaa satoi. Polveen saakka. Söimme itsemme ähkyiksi ja juttelimme. Peikko kertoi, että sillä on takavarastossa vaikka kuinka monta kättä ja että tämä joutaisi minulle lainaan. Se kiinnitti käden vasempaan olkapäähäni ja sanoi, että oppisin pian käyttämään sitä ja siitäkös lystiä seuraisi.

Koko illan olen nyt istunut sohvalla ja miettinyt. Käsi on kaivanut nenääni ja rassannut varpaanvälejäni. Välillä se rapsuttaa minua. Se on hieno, tosin kynnet on käppyräiset ja mustat, kämmenselässä kasvaa paksu karva, mutta minä pidän siitä. Luulen, että pomokaan ei viitsi huomenna enää kysyä mitään puolukoista.

Pupukuvia, leikisti

On vain yksi pupu

– Missä on toinen pupu?

– Se kuoli.

– Minulla on sitä jo kova ikävä.

– Niin minullakin. Silmät on ihan märät.

– Kuka nyt nukkuu minun vieressä?

– Huolitko leikkipupun?

– Haluan saman pupun kuin ennen.

– Sitä ei enää ole.

– Kuka sitten paijaa minun kuonoa?

– Minä voin.

– Sinä et tunnu yhtään pupulta.

– Haluatko omppua?

– Joo. Syön sen ihan yksin.

Palveluyhteiskunta

Aurinko paistoi lämpimästi, kun kävelin kotia kohti heinä­kuisena tiistaina. Kannoin mukanani verkko­kassia, jonka silmien lomasta näkyi tekemäni ostokset: limppu, peruna­kilo, pala sian­kylkeä ja nokare voita.

Ravintoloissa ja autoissa istuvat ihmiset mulkoilivat, jopa tuijottivat minua. Minua hymyilytti ja olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein niin kuin koin oikeaksi, olkoonkin, ettei se ollut niin kovin tavan­omaista.

– Lina!

Käännyin ja näin, että Jasmin tuijotti minua autonsa ikkunasta.

– Mikä on Lina? Tule kyytiin.

Pudistin päätäni. Jasmin ei luovuttanut, vaan toisti kyyti­tarjouksensa. Kuljettajakin oli kouluja käynyt ja osasi asiansa. Ymmärsin Jasminia. Vaikka hänen autonsa pystyi vallan hyvin siirtymään paikasta toiseen ilman kuljettajaakin, asiat sujuivat mutkattomammin kuljettajan kanssa.

En kuitenkaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan ehdotin, että hän ajaisi rinnallani ja tulisi kotiini ruoka­vieraaksi. Tarjoaisin läski­soosia. Nostin ruoka­kassiani. Jasminin silmät pyöristyivät ammolleen, ja hän peitti suunsa kämmenellään.

– Ruoka­vieraaksi? Aiotko laittaa ruokaa?

Minä tunnustin ja uudistin pyyntöni. Jasmin suostui ja neuvoi kuljettajaansa, joka toisti neuvot autolle. Kuljimme rinta rinnan koko kahden­sadan metrin matkan kotiini.

– Säikähdin, kun näin sinut kävelemässä, Jasmin sanoi istuutuessaan vieras­jakkaralleni. – Minä en ikinä…

Viittasin hänet hiljaiseksi ja ehdotin, että hän voisi pestä perunat. Hän kieltäytyi ehdottomasti, sanoi, ettei hänen tuloillaan voisi tehdä mitään sellaista. Ymmärsin häntä, rahalla mitataan kaikki. Minä olin silti päättänyt toimia toisin. Eläisin ja tekisin niin kuin itse hyväksi näkisin, en niin kuin yhteis­kunta halusi.

Ruoka oli parasta, mitä olin ikinä maistanut. Hankkimani raaka-aineet eivät ehkä olleet samaa tasoa kuin ravintoloille myytävät, mutta ruuasta tuli hyvää. Kapina­mielelläkin saattoi olla asian kanssa tekemistä.

– Omituinen kokemus, Jasmin totesi. – En ole koskaan ennen syönyt kenenkään kodissa.

Minä katselin häntä ja kysyin, haluaisiko hän puhdistaa ruokailun jäljet.

– En missään tapauksessa, hän melkein kiljui. – Eikö se ole rikollistakin?

Pyöritin päätäni ja sanoin, etten lähtisi rikollisille teille, vaan hoitaisin asiat niin kuin pitää, vaikkakaan en ihan normien mukaan. Hän nyökkäsi, otti raha­massin käsi­laukustaan ja laski pöydälle seteli­nipun.

– Minä taas pelaan sääntöjen mukaan ja maksan palveluista niin kuin pitää, Jasmin sanoi ja nyökkäsi raha­pinkkaa kohden. – Riittääkö tämä?

Myönsin. Raha helpotti elämää. Valvonta olisi jo varmasti lähettänyt vero­laskun palkasta, joka minun piti lain mukaan maksaa itselleni kävelemisestä ja ruuan­valmistamisesta. Tiskaamis­palkkaani ja veroihin pitäisi niihinkin olla rahaa. Ja lauantaiksi suunnittelemaani siivoukseen. Se tulisi kalliiksi, vaikka en maksaisi itselleni kuin minimi­palkkaa.