Kookos ja meritähti

Olipa kerran kaukana kaikesta trooppinen saari. Tuolla saarella asui vain muutamia ihmisiä. He elelivät huoletta, kalastivat kun sattuivat sille päälle, tai keräsivät villeinä kasvavia hedelmiä jos olivat toisella päällä. Pieni yhteisö kukoisti ja vuodet kuluivat, ihmisiä syntyi ja kuoli, ja saari piti kaikista huolen.

Eräänä päivänä nuori nainen käveli rannalla. Taivas oli pilvetön ja tähtösiä täynnä, kuu paistoi täytenä ja heitteli varjoja ihmisten ja puiden jalkoihin. Nuori nainen katseli askeliaan. Aina kun hän nosti jalkansa maasta, varjo irtosi hänen jalastaan. Kun hän laski jalkansa maahan, varjo tarttui taas hänen jalkaansa. Naista nauratti, ja hän alkoi pyörähdellä ja nostella jalkojaan vielä auringon lämpöä hehkuvalla valkealla hiekalla.

Aika kului, ja tuli myöhä. Nainen istuutui rannan hiekalle, nojasi selkänsä kookospalmuun ja ryhtyi laskemaan tähtiä. Kuu kulki taivaan poikki ja piilotti osan tähtiä selkänsä taa, oli kuin se olisi halunnut olla se, jota nainen hyväilee silmillään. Nainen hymyili. Kuu teki aina itseään tykö ja hauska pallero se olikin, vaikka ei osannutkaan tuikkia niin kuin tähdet.

Seuraavana aamuna, kun nainen oli mennyt ja aurinko lämmitti rantahiekkaa, kookospalmu keräsi juuristoonsa naiselta tippuneita ajatuksia ja unikuvia. Niissä oli tähtien tuikkeen ja kuun loisteen lisäksi nuoruuden kiihkoa, odotusta ja kaipausta, jota puu ei tunnistanut, mutta jonka se pakkasi muiden ajatusten ja tuntojen mukana yhteen pähkinöistään, siihen mistä se ajatteli tulevan jotain uutta ja erilaista. Kookospähkinä kasvoi ja kun se lopulta kypsyi ja kierähti rantahietikolle, sen kaipuukin oli kypsynyt. Se halusi tähdet ja kuun.

Nousuvesi tuli, nousi ja vei pähkinän merelle ennen kuin yksikään kookospähkinänkeräilytuulella oleva kyläläinen sattui huomaamaan sitä. Aallot keikuttivat kookosta ja kuljettivat sitä pitkin aavaa merta. Joka yö kookospähkinä tunsi tähtien kipinöinnin ja kuun kuumotuksen, mutta koskaan se ei saanut niistä kiinni.

Eräänä päivänä aallot heittivät kookospähkinän pienen, tuskin merenpinnasta näkyvän luodon päälle. Siinä se sitten jäkötti, kiven päällä, keskellä ei mitään. Kului monta vuotta, ja aallot kasasivat irrallisia levänvarsia luodolle. Kookospähkinä kuitenkin odotti, se ei itänyt huolimatta ravinteikkaan maan kasaantumisesta. Se iti vasta, kun meri heitti elämäänsä kyllästyneen meritähden sen päälle, aivan keskelle, heitti niin että lossahti.

Ja sitten se vasta itikin. Juuret ja varsi syntyivät hetkessä, lehdet levittäytyivät auringon eteen ja ryhtyivät ammentamaan voimaa sen hehkusta. Meritähti piteli kiinni alati paisuvasta varresta ja painautui tiukasti palmun runkoa vasten. Palmu peitti sen itseensä ja piti sitä omanaan. Nyt sillä oli tähti, jota se keinutti tuulessa ja aaltojen pauhussa. Yhdessä ne kurottivat kohden kuuta ja taivaalla loistavia sisariaan. Yhdessä ne irrottautuivat maasta ja alkoivat nousta. Yhdessä ne soutivat avaruuden tyhjyydessä ja löysivät luodon, joka oli odottanut niitä aina maailman alusta saakka.

Metsäareena

Sirkuksen pyöreän areenan ympärille on asetettu kiviä ja kantoja, puita ja sammalia, onpa siellä jokunen louhikko, rapakko ja suonsilmäkekin. Jokainen kivi ja kanto ja kaikki muutkin paikat on varattu. Viimeisenä tullut mäyrä on joutunut kiipeämään puun oksalle oravien ja varisten viereen, koska jänikset olivat jo vallanneet sille mieluisimmat paikat.

Sirkusyleisön joukossa käy huima puheenporina. Luvassa on jotain mielenkiintoista, ainakin juorut ja kuulopuheet ovat kulkeneet pitkän matkaa esityksen edellä.

Musta, paksu pilvi peittää auringon ja kaikki vaikenevat. Jokunen rahistaa vielä jalkojaan tai hakee parempaa asentoa. Toiset hyssyttelevät, mitään ei tapahtuisi ennen kuin kaikki olisivat aivan hiljaa.

Pilvi repeää ja syntyneestä aukosta paistava valonsäde valaisee sirkusareenan. On aivan hiljaista, kukaan ei huokaile, kaikki eivät edes hengitä. On pieni hetki tapahtumattomuutta, mutta sitten areenalle jöllöttää suuri pörheä karhu. Sillä on käpälissään tuoli ja pitkä kepukka, jonka toisessa päässä on kulkunen. Karhu laittaa tuolin keskelle areenaa, ryhtyy heristämään keppiään ja osoittamaan sillä katselijoita. Aina kun keppi herähtää ja kulkunen helähtää kohti, katsojat ryhtyvät takomaan käpälillään maata tai muuten pitämään tumisevaa ääntä.

Kun koko katsomo on äänessä, nousee karhu seisomaan tuolilleen. Se työntää käpälän taskuunsa ja etsii sieltä jotakin, säikähtää kun ei löydä, ja kaivaa entistä syvemmältä. Sitten karhun silmiin syttyy kiilto ja suu menee virneeseen. Kontio vetää taskustaan jäniksen, riiputtaa sitä korvista ja nostaa pitkäkoiven korkealle, niin että kaikki saavat nähdä. Suosionosoitukset vaimenevat. Karhu pyörähtää ympäri, laskee jäniksen areenalle ja loikkaa tuoliltaan alas.

Jänis nappaa tuolin ja kulkuskepukan ja ryhtyy kesyttämään karhua. Karhu on vihainen ja ärisee, mutta ei uskalla uhmata jäniksen komentoa, vaan kierii ja hyppää juuri niin kuin tämä sanoo. Yleisöllä on hauskaa. Se neuvoo jänistä karhun käsittelyssä. Jänis toteuttaa muutaman ehdotuksen: panee karhun seisomaan päällään ja äheltämään takaperin puuhun, mutta sen jälkeen se komentaa karhun maahan köllölleen, kiipeää kontion vatsan päälle ja heristää kepukkaansa. Yleisö hiljenee.

Pilvi kääntää kylkeään. Hetkisen on hämärää, mutta sitten auringon säde taas valaisee areenaa. Jänis ryhtyy kaivamaan taskuaan, etsii ja etsii, mutta ei löydä mitään. Se kaivaa toista taskuaan, mutta ei löydä sieltäkään mitään. Jänistä harmittaa. Se avaa turkkinsa ja ottaa povitaskustaan vaaleanpunaisen nenäliinan ja pyyhkii sillä korviaan. Silloin pieni hiiri kurkistaa jäniksen povesta.

Yleisö naurahtaa. Jänis kääntää päätään. Hiiri sujahtaa jäniksen selkään ja kurkistaa jäniksen pään takaa aina toiselta puolelta kuin mihin jänis kääntää päätään. Katsojilla on hauskaa ja ne kannustavat jänistä nappaamaan hiiren. Hiiri on vikkelä ja livahtaa areenalla seisovan tuolin luo, nappaa sen käpäläänsä ja alkaa kesyttää jänistä ja karhua.

Se onkin näky. Hiiri heiluttaa kepukkaa ja pitää tuolin avulla jäniksen ja karhun loitolla. Siinä ne vierivät ja kierivät vierekkäin, jänis ja karhu. Ne seisovat päällään, ovat vuorotellen voimaeläimiä ja pitelevät toisiaan suorin käpälin päänsä päällä. Hiiri komentelee niitä, ja ne äyskivät sille ja pistävät hanttiin, mutta mikään ei auta. Totella pitää. Yleisö nauraa kippurassa. Yksi metsoista nauraa niin, että se tipahtaa oksaltaan suoraan alapuolella istuneen ilveksen niskaan. Ilves suuttuu ja sanoo, ettei sitä sovi häiritä kesken esityksen, mutta sen jälkeen voisi kyllä palata asiaan. Sitten se ottaa metson kynsiinsä, kurottaa puuhun ja pistää linnun takaisin oksalleen.

Areenalla hiiri on juuri komentanut karhun ja jäniksen istumaan ja heristää kepukaa yleisölle. Yleisö hiljenee. Hiiri menee kolmanneksi riviin ja komentaa kumarruksia, mutta alkaakin yhtäkkiä kiemurrella ja venkoilla. Jänis ja karhu katsahtavat toisiinsa. Hiiri kiljuu ja vääntyilee ja käpälöi itseään joka puolelta. Yhtäkkiä sen naama valostuu ja se nostaa käpälänsä ylös. Hiiren avoimella kämmenellä on kirppu, joka pullistelee hauiksiaan ja kumartelee yleisölle.

Katsojat hihittävät jo valmiiksi, kun kirppu loikkii areenan keskelle ja selvästi aikoo ottaa tuolin ja kepukan ja ruveta kesyttämään hiirtä, jänistä ja karhua. Kepukka on melkein liian suuri kirpulle, mutta se saa kuitenkin kesytettyä muita sen verran, että ne ymmärtävät, mitä pitää tehdä. Karhu nousee takajaloilleen tuolille ja nostaa toisen etukäpälänsä ylös. Jänis kiipeää seisomaan karhun kämmenelle ja ottaa samanlaisen asennon, jotta hiiri pääsee seisomaan sen käpälän päälle. Siinä ne seisovat ojennuksessa kaikki kolme. Kirppu kiertää areenaa, pullistelee yleisölle ja heristää kepukkaansa. Siten kirppu ottaa vauhtia, käyttää kepukkaa loikkaseipäänä ja hyppää suoraan hiiren ylösnostetun koiven päälle ja vetää vielä seipäänsä mukanaan.

Kun kirppu heristää pystyyn nostamaansa seivästä ja kulkusen helinä täyttää katsomon, pilven repeämä sulkeutuu ja varjo lankeaa areenan ylle. Pilvestä iskee salama, joka valaisee eläinpylvään ja piirtää sen kuvan jokaisen katselijan mieleen. Ukkosen jyrähdys jatkuu suosionosoituksina. Ensimmäiset pisarat putoilevat. Areenalla ei ole enää ketään.

Veljekset

– Se sitten kuoli Viljokin. Tunsitko sitä?

– Viljoako, en minä sitä tuntenut, mutta tunsin sen se veljen, mikä sen nimi oli? Eikös se ollut Viljo sekin?

– Ei kai nyt veljekset voi olla samannimisiä? Vai voiko?

– Joo voi. Miksei voisi?

– Miten ne muka erottaisi toisistaan?

– No toinen on isompi ja toinen pienempi, tietenkin. Paitsi jos ne ovat kaksosia.

– Kaksosille pitääkin antaa molemmille aina sama nimi. Niin ja kolmosille ja muille monikoille. Siitä ne nääs tietää kaksosiksi.

– Kolmosetko?

– Ei kun kaksoset ovat kaksosia, Viljoja. Kolmoset pitää ristiä Veikoiksi.

– Entäs neloset?

– Väinöiksi.

– Ja viitoset tietty Viisikoksi, vai?

– Ei tietenkään. Viitoset ristitään Valdemareiksi.

– Miksi ihmeessä? Niin outo nimikin.

– Juuri siksi. Niitä pitää olla aina muutama. Valdemarit ovat näet parhaita soutajia.

– Meinaatko Olympia-kisoihin?

– Ei kun kirkkoveneisiin. Etkö ole nähnyt, miten kansa kapuaa kirkkoveneisiin aina sunnuntaisin.

– No en. En ikinä.

– Siinä sen näet. Se johtuu siitä, että viitosia syntyy niin harvoin. Ja kun syntyy, niin siitä kirjoitetaan lehdissä ulkomaita myöden.

– Mitäs jos ne ovatkin kaikki tyttöjä?

– Nekin ovat hyviä soutamaan, mutta ei niitä sanota Valdemareiksi.

– Miksikäs?

– Eufrosyyneiksi. Tunnetko ketään Eufrosyyneä?

– En.

– En minäkään.

– Siksiköhän kansa maallistuu, kun se ei enää pääse kirkkoveneillä minnekään?

– Tietenkin. Kuka haluaisi istua tammikuussa hyytävässä lumituiskussa kirkkoveneessä järven keskellä ilman soutajia.

– Eikös järvi ole silloin jäässä?

– On tietenkin, mutta sekin johtuu soutajattamattomuudesta.

– Mistä?

– Soutajattamattomuudesta. Eufrosyynettömyydestä ja Valdemarittomuudesta.

– Ota sinusta nyt sitten selvää. Nähdään Viljon haudalla.

– Kumman?

– Kunhan tulet. Ehkä siellä saa valita.

Virvon varvon

Peikon luolan suulla rapsahti. Peikko höristi korvansa ja kuunteli tarkasti. Oli aivan hiljaista, joten peikko höristi lisää, kuunteli lisää ja höristi vielä toisenkin korvansa. Ihan selvästi jokin oli pitänyt pienen äänen, mutta mikä se oli ollut.

Peikkoa rupesi uteluttamaan. Se nousi jaloilleen ja taittoi korvansa paikoilleen. Muutama askel vei peikon luolan ovelle. Ovi oli raollaan, ja rakosesta näkyi jotain uutta. Peikko kurkisti sitä. Lumen päällä oli linnunpesä, jossa pesi ainakin sata lintua. Ne olivat munineet suuria yhteismunia, joista jokaisesta kuoriutuisi ainakin tuhat erilaista lintua.

Peikko mietti jaksaisiko aurinko jo hautoa munat kypsiksi. Aurinko pyöritti päätään. Noin monen munan hautominen ei siltä luonnistuisi, ensin pitäisi sulattaa lumi ja kiskoa lehdet puihin. Sen jälkeen pitäisi lämmittää uimavedet ja kypsyttää marjoja ja sieniä.

Peikko kysyi linnuilta, mutta ne olivat huolettomia ja tirskuivat pitkin ja poikin puissa ja tiputtelivat lunta toistensa niskaan. Peikolle ne vaan viheltelivät.

Peikko ilahtui. Se saisi pitää nuo kaikki hienot munat ja hautoa ihan itse ne poikasiksi. Ehkä joukkoon olisi pujahtanut muutama kissan- tai jäniksenmuna, ja niistä kuoriutuisi aikanaan pieniä pörröturkkisia vipeltäjiä.

Peikko poimi linnunpesän kouraansa ja vei luolaansa. Nyt sillä olisi taas jotain, mitä odottaa ja toivoa.

Muuri

Muuri nousee karheana edessäni. Painan käteni sitä vasten ja kumu kantautuu koko kehooni. Muuri kasvaa vielä. Se on nuori, tuskin kahta minua korkeampi, ja sen kyljessä on koloja ja ulokkeita, jotka mahdollistavat kiipeämisen.

Kuljen muurin viertä ja tunnustelen sen kylkeä. Samanlainen kuin muut, ei yhtään kummempi, ajattelen ja pamautan sitä nyrkilläni.

Salama lyö lävitseni. Se pureutuu kantapäähän, kiertää pään ja järjen kautta kunnes muuttuu savuksi ja pöllähtää kiljahdukseni mukana ulos. Hillitsen itseni, enkä paljasta muurille mitään. Tämä se olisi. Lopultakin. Jatkan eteenpäin ja etsin jalansijaa. Minun olisi päästävä muurin toiselle puolelle.

Painan kynteni pahkuraan muurin kyljessä. Työnnän käpäläni saviseen koloon. Kiskon itseäni ylös ja haen uudet tukipisteet. Nousen ja kapuan kunnes olen muurin harjalla. Se ei pidä siitä, vaan yrittää tiputtaa minut alas. Muuri huojuu ja köyristää selkänsä kapeaksi, puistelee itseään. Minä pidän kiinni ja annan sen väsyttää itsensä.

Kun muuri rauhoittuu, laskeudun alas toiselle puolelle ja teen siitä omani. Muuri huohottaa, sen kyljet kohoilevat ja asetan kämmeneni sitä vasten, annan sen tuntea minut sisällään. Nyt muuri on minun. Huudan. Kerron kaikille että olen perillä.

Kuljen muurin viertä ja toistan huutoani. Laulan, niin kuin muurille lauletaan, ja muurin elämä kietoutuu minun elämääni. Sen tietoisuus tulee osaksi omaa tietoisuuttani, sen malttamattomuus osaksi omaa kiihkoani.

Kiipeän muurin harjalle. Työnnän kynteni sen sisuksiin, kiedon ne sen ytimen ympärille ja ne sulautuvat siihen. Nyt olemme tässä, olemme alku ilman loppua. Olemme loputon alku. Me täytämme maan piirin, jaamme maailman kahtia, kasvamme renkaaksi sen ympärille. Me olemme se, mitä kukaan ei ole koskaan ollut.

Paras ystävä

– Olenko minä sinun ystäväsi, äiti?

– Olet, totta kai olet, höpsö lapsi.

– Vaikka en tottelisikaan ihan aina. Olenko silloin?

– Olet. Silloinkin olet.

– Olenko minä sinun ystäväsi jos vaikka jokin menisi ihan vahingossa rikki?

– Olet, tietenkin olet, pikku höppänä. Sinä olet niin suloinenkin.

– Vaikka rikkoisin koko maailman? Tai tämän talon?

– Vaikka. Sinä olet aina minun ystäväni, vaikka tapahtuisi mitä.

– Vaikka minä kuolisin?

– Vaikka. Aina olisin. Ihan aina.

– Äiti.

– No mitä, lapsi?

– Tiedätkö, kuka on minun paras ystävä?

– No kuka?

– Rosalina ja Ella ja Neea ja Iiris ja …

– Mutta sinä olet äidin paras ystävä, pikku höpönassu. Tule sylkkyyn.

Kukasta kukkaan

Kulki tyttönen metsässä kerran,
katsoi sivulleen hetkisen verran.
Näki keltaisen kukkasen siellä
heti mietti hän, voiko sen niellä,
vaiko jatkanko kaidalla tiellä.

Poimi tyttönen kukkasen silloin,
sitä kasteli hän aina illoin.
Kukka keltainen otti ja kuihtui,
se jo hetkessä toiseksi muuttui.
Silloin tyttönen turpeesti suuttui.

Oli kelvoton kukkanen siellä,
sitä totuutta hän nyt ei kiellä.
Kukat parempi metsään on jättää,
eikä ollenkaan maljakkoon mättää,
sen jos ymmärtäis tänään hän päättää.

Kupillinen

Kahvi höyryää kupissa. Ulkona paistaa aurinko ja puhaltaa hyinen tuuli. Mies katselee ulos ja on kyllästynyt kylmyyteen, kimaltaviin hankiin ja talven valkoisuuteen. Juuri kun hän maistaa kahvia, hänen kärsivällisyytensä loppuu. Kahvi holahtaa kerralla miehen kurkkuun ja polttaa polttaa polttaa vatsaan saakka.

Mies pongahtaa ylös, kävelee vakain, rauhallisin askelin parvekkeen ovelle ja avaa sen. Hän menee parvekkeelle, tuijottaa alhaalla aukeavaa valkoisuutta ja avaa suunsa. Mies huutaa huutaa huutaa suoraa huutoa talvelle ja kylmälle. Äsken juotu kuuma kahvi tulistaa huudon. Mies pitelee kaksin käsin parvekkeen kaiteesta ja huutaa.

Lumi väistyy. Se väistää miehen huutoa ja tympääntymistä. Hanget siirtyvät ja kevät loksahtaa lähelle. Mies palaa tupaan ja sulkee parvekkeen oven perässään. Hän istuutuu pöydän ääreen ja kaataa itselleen kupillisen kahvia. Kahvi höyryää kupissa.

Perjantai

Eilen oli vielä torstai. Aurinko paistoi niin kuin sillä on keväisin tapana. Minä halusin kuunnella lintujen laulua, joten läksin kävelylle. Pistin villasukat jalkaan ja myssyn päähän, vielä huopanullit ja takki, niin olin valmis. Ovelta aukeni upean valkea maisema täynnä auringon kimallusta, lumen hehkua ja lintujen laulua. Tuoksuikin ihan keväälle.

Jokainen askel kuljetti minua lähemmäs rantaa. Halusin nähdä rikkumattoman lumiaavan, jossa hangen päällä risteili vain muutama pahainen latu. Aiempien kokemusteni takia karsastin jäälle menoa, olin kerran eksynyt lumivalkeuteen, eikä se ollut miellyttävää. Silloin kuitenkin paikalle sattunut hirvestäjä oli ottanut minut pulkkaansa ja todennut, että on parempi tuoda jotain retkiltään, muuten vaimo suuttuu ja haukkuu tyhjäntoimittajaksi.

Seisoin rannassa. Lumilakeus veti minua puoleensa. Kokeilin astua askeleen jäälle. Mukavaa. Astuin toisen. Hienoa. Astuin vielä kolmannen ja neljännen askeleen ja seuraavaksi huomasin juoksevani pitkin jäätä ja kiljuvani riemusta. Minulla oli tilaa, tilaa ja katseeni kantoi jään ääriin. Juoksin yhä pidemmälle, yhä eteenpäin.

Kun pilvi peitti auringon näkyvistä, maisema muuttui mustan harmaaksi. Missään suunnassa ei ollut enää mitään ja minä olin eksynyt. Onhan jäljet, ajattelin, palaan niitä myöden takaisin. Jäljet katosivat siellä, missä hankea ei ollut, vaan oli vain kovaa kirkasta jäätä. En ollut edes huomannut tulleeni minkään jääkentän halki, mutta siihen ne nyt päättyivät, jälkeni.

Tähyilin eteenpäin, koetin nähdä jääaavan toiselle puolelle ja havaitsin pienen matkan päässä jotain maisemasta poikkeavaa. Tietenkin menin katsomaan. Joku oli rakentanut jäälle kaivon. Siinä oli renkaiden päällä harjakatto, siinä luukku ja päädyssä veivi. Avasin luukun ja kurkistin sisään. Pimeyttä riitti kaivon pohjaan saakka. Yhtään vettä ei näkynyt. Kaivon kettinki näytti katoavan pohjan olemattomuuteen.

Tietenkin kiersin kannesta. Olin aina halunnut kokeilla sellaista, eikä niitä nykyisin kaupunkiympäristössä juuri näe. Kettinki kiristyi, ja yhtäkkiä minua janotti. Päätin nostaa kaivosta ämpärillisen juomavettä, tosin mietin, miten keskellä meren selkää olevasta kaivosta voisi saada makeaa vettä, mutta ajattelin kokeilla. Sittenhän sen tietäisi.

Veivi tuntui jäykältä. Kiersin sitä, ja jokin liikahti kettingin toisessa päässä. Kiersin lisää. Silloin kuului pamahdus, kaivon katto sinkosi korkealle, vesi alkoi kohista, ja minä säikähdin. Katto tipahti jonkin matkan päähän. Menin katsomaan. Valtavan suuri korkki oli iskeytynyt katon rakenteisiin ja heittänyt sen syrjään.

Jää järkähti. Kohina jatkui. Menin katsomaan kaivoon ja näin, miten vesi syöksyi siellä alaspäin. Katselin sitä vähän aikaa ja veden juoksu vain kiihtyi koko ajan. Se virtasi yhä nopeammin ja yhä paksumpana putouksena. Jää järkähti toisen kerran ja siihen murtui pitkiä halkeamia.

Kun jäälautat alkoivat kaatua ja sukeltaa syvyyksiin virran mukana, minulle tuli kiire. Ryntäsin kaivosta pongahtaneen korkin luo ja tarrauduin siihen kiinni kaksin käsin. Ympärilläni jyskyi ja jytisi, jäälautat rusikoivat toisiaan ja vesi karkasi kaiken alta.

Pilvi väistyy auringon edestä ja näin rantaviivan olevan vain muutaman sadan askeleen päässä. Se oli kuitenkin noussut jo niin, että se oli paljon pääni yläpuolella. Pois juosseen veden alta oli paljastunut karahkoita ja kaikenlaista veteen ajan myötä joutunutta roinaa.

Koetin meloa korkkiani rantaan, mutta veden virta teki sen mahdottomaksi. Minun piti vain roikkua kiinni ja toivoa, että tämä hulluus joskus loppuisi. Se ei loppunut. Vesi virtasi kaiken päivää ja yötä, minulle tuli nälkä ja jano, minua väsytti ja vähän pelottikin, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Kun tuli aamu, kaikki vesi oli mennyt. Minä istuin korkin selässä ja katselin aiheuttamaani hävitystä. Meri oli tyhjä. Pohjalla kasvaneet kasvit makasivat oikosenaan ja osoittivat, mihin suuntaan vesi oli virrannut. Oli hiljaista. Meren pohjasta nousi suolan tuoksu.

Heitin irti korkistani ja läksin kävelemään rantaan. Matka oli jyrkkää ylämäkeä, eikä missään ollut valmiita polkuja. Paikka paikoin kivenjärkäleet estivät kulkuani. Iltapäivällä ylitin entisen rantaviivan. Lumi oli valkeaa ja aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Missään ei näkynyt ketään.

Hymyilin. Kukaan ei ollut huomannut. Otin myssyn päästäni. Auringon lämpö silitti hiuksiani.

Kalajuttu

Kaksi vesipetoa, körmyniskaista jermua sulattelevat ateriaansa kosken alapuoleisessa suvannossa köllöttävän kiven tarjoamassa suojassa.

– Potkiiko sulla? kysyy toinen ja painaa vatsaansa vasten pienten kivien peittämää pohjaa.

– Potkii, toinen myöntää. – Tämä on varsin sitkeä tapaus. Ei luovuta millään.

– Joskus ne ovat. Kerran söin yhden, joka änkyili mahassa toista vuorokautta. Se ei toennut ollenkaan, vaan halusi koko ajan ulos. Mutta suli se sitten.

– Ne kannattaa syödä pää edellä, toinen neuvoo. – Silloin ne eivät pääse minnekään.

– Paitsi jos ne mahtuvat kääntymään, toinen toteaa. – Minut syötiin kerran, kun olin vielä ihan sintti.

– Älä. Mitä tapahtui?

– Se oli hirmu jytky köriläs, melkein suurempi kuin sinä, toinen selittää. – Minä olin pieni ja sovin kääntymään ympäri sen mahassa. Purin ja revin sitä minkä ehdin, ja maha tuli täyteen verta. Sain siitä happea ja otin vauhtia niin että pääsin uimaan ulos sen kidasta.

– Miksei se syönyt sinua uudelleen?

– Ei se pystynyt. Olin repinyt sen mahan niin riekaleiksi, että se oksensi kaikki verensä siihen ja kuoli. Minä sitten pistelin sen poskeeni.

– Kokonaanko?

– Tietenkin. Siksihän minä olen näin iso ja jymäkkä.

Körmyt ovat hetken hiljaa ja tunnustelevat vatsassaan sätkiviä saaliskaloja. On valittava tarkasti kenet syö, toinen tuumaa, ettei käy hassusti niin kuin tuossa kertomuksessa. Saalistajasta voi tulla saalis koska tahansa.

– Kyllä minä silti syön ne yleensä pyrstö edellä, toinen sanoo. – Ne koettavat aina karkuun, ja niitä pitää jahdata pitkät matkat, ja sitten kun ne saa kiinni niin takaapäin se on haukattava.

– Minua sellainen närästää. Ne koettavat aina uida ulos ja tunkevat mahalaukusta ruokatorveen. Niitä saa olla koko ajan nieleskelemässä takaisin.

– Siihen on kuule hyvä konsti.

– Millainen muka?

– Nappaa kiinni johonkin vieheeseen, joita täällä ui pitkin ja poikin. Ne eivät sula, vaan jäävät mahaan, jolloin niissä olevat koukut estävät muiden saaliiden karkaamisen.

– Tuo jos mikä on kalavale.

– Ei ole. Minullakin on jo kaksi viehettä, toinen tässä suupielessä koristeena ja toinen mahassa parantamassa ruuansulatusta. Kokeilisit sinäkin. Tuossakin ui taas yksi.

– Minäpä koetan, sanoo toinen ja loiskauttaa pyrstöllään itsensä saalistuskiitoon.

Jäljet

Pakkanen on puristanut auringon lämmittämän hangen pinnan kovaksi, kantavaksi kanneksi, jonka päälle pilvi on heittänyt ohuen lumikerroksen. Kaikkialla on valkea hanki, joka tosin on alkanut sulaa puiden runkojen ympäriltä.

Pieni susi kirmaa pitkin. Se on täynnä kevätriemua ja sen pienet käpälät viuhtovat häntä suorana kiitävää sutta eteenpäin. Kun se pysähtyy haistamaan jäniksen koloa, se huomaa jäljet, jotka tulevat sen perässä kololle. Susi murisee niille ja sanoo, että ne voivat mennä matkaansa eikä niiden tarvitse seurata toista.

Jäljet eivät tottele. Susi koettaa hiipiä hiljaa, etteivät jäljet huomaisi sen lähtöä, mutta ne huomaavat ja seuraavat. Sitten se juoksee niin kovaa kuin se ikinä pääsee ja koettaa karata jäljiltä, mutta ne ovat yhtä nopeita kuin se. Aina kun pieni suden poikanen katsoo taakseen, se näkee pitkän jälkijonon, joka seuraa sitä, minne ikinä se meneekään.

Pieni susi suuttuu ja puree jäljet ihan rikki. Sitten se lähtee tyytyväisenä eteenpäin, kulkee jonkun matkaa ja huomaa, että jäljet eivät ole luovuttaneet vaan seuraavat yhä. Sutta hermostuttaa. Se ärisee ja murisee, äyskii ja rähisee jäljille, mutta ne eivät välitä ärhentelystä, vaan odottavat hangella virkkamatta mitään.

Pienen suden ääni on ihan käheä, kun se tulee karhun kartanolle. Kettu leipoo omenahyvää ja lupaa, että susikin saa, kunhan on sen aika. Susi nyökkää. Se menee katsomaan ikkunasta ja huomaa, että jäljet ovat tulleet sen perässä ovelle saakka ja jääneet kynnykselle odottamaan.

– Jäljet seuraavat sutta, se ärmähtää ketulle. – Nuo.

Kettu kurkistaa ikkunasta. Sitten se menee ottamaan omenahyvät uunista ja antaa pienelle sudelle maistiaisen. Kun susi odottaa, että makupala jäähtyy, kettu sanoo:

– Jäljet seuravat kaikkia. Se on niiden leikki.

– Susi ei tykkää sellaisesta.

– Ne tykkäävät. Ne käyvät pitkäksi jonoksi ja sujahtavat käpälän alle samalla hetkellä, kun se osuu maahan. Sitten ne laskevat, kuka niistä on sujahtanut kaikista eniten ja se saa seuraavalla kerralla valita käpälät sujahdeltavaksi.

Pieni susi katsoo pää kallellaan. Se melkein uskoo kettua, joka jatkaa tarinaansa:

– Ne ovat melkoisen taitavia sujahtelijoita, se selittää. – Yleensä ei edes huomaa koko sujahtamista, mutta joskus joku niistä on väsynyt tai muuten sujahtaa huolimattomasti ja kaataa kulkijan. Silloin tuntuu kuin kompastuisi omiin käpäliinsä.

– Susi ei kompastu, suden poikanen urahtaa ja pullistaa itseään jalat pönköllä.

Kettu hymyilee ja sanoo, että se taisi tietää sen. Sitten se antaa sudelle toisen maistiaisen. Susi vie sen ulos ja tarjoaa oven takana odottaville jäljille. Niiden täytyy olla aivan uuvuksissa, koska ne ovat koko päivän seuranneet sutta ympäri metsää.

Kivi

Pieni susi loikoo jokirannassa ja katselee kevätvesien kymeä. Joki kohisee alajuoksuun ja vie muassaan oksia ja risuja. Joen pinnan alla kalat laskettelevat virran mukana tai ponnistelevat vastavirtaan. Huimapäisimmät eväkkäät, nuoria tietty, laskevat mukavikseen koko joen ylhäältä alas asti, kääntyvät ja kiipeävät takaisin ylös. Vanhat ja arvokkaaksi itsensä ajatelleet vonkaleet viettävät aikaansa siellä, missä on helpointa pysytellä ja napata välillä suolistoonsa sulamaan joku nuori kalanpoika, joka unohtaa katsoa eteensä.

Pienen suden kohdalla joessa on kivi, jonka taakse on suojautunut kolme vonkaletta. Susi miettii, miten se saisi napattua niistä ainakin yhden. Se aikoo jo lähteä kysymään neuvoa karhulta, kun kiven luona yhtäkkiä loiskahtaa vesi.

Kivi nousee ylös, ja sen takana piileskelleet kalat joutuvat virran vietäväksi. Pieni susi väistää, kun kivi kapuaa rannalle ja ravistelee itseään kuivaksi samaan tapaan kuin susikin puistelisi turkkiaan. Sitten kivi istuutuu rannalle suden viereen ja jää katselemaan virtaavaa vettä.

– Vesi on kylmää, pieni susi urahtaa.

Kivi virnistää suden poikaselle. Sen mielestä sudet ja muut elikot ovat aina olleet hassuja ja kovin malttamattomia.

– Ei minusta, kivi kalkahtaa.

– Miksi se kivi oli vedessä? susi ärmistää kivelle.

– Vesi tuntuu niin mukavalta pintaa vasten.

– Susi ei tykkää kastumisesta, pieni suden poikanen ärähtää. – Eikä kylmästä.

– Minun iskäkään ei tykkää vedestä, kivi kolahtaa.

Saman tien rantaan vyörähtää mahtihirmuinen siirtolohkare, joka kannattelee niskassaan kolmea kitukasvuista mäntyä ja kyynärän paksuista sammalpeitettä, jolla kasvaa muutama kuiva mustikanvarpu.

– Joko sinä olet taas kylpenyt märissä vesissä? siirtolohkare järähtää kivelle. – Sinusta ei tule koskaan kunnon järkälettä, jollet tottele. Sammaleetkaan eivät pysy päälläsi, jos pulikoit jokaisessa lutakossa, mikä sattuu vastaan tulemaan.

Suden poikasen silmissä kivi rupeaa näyttämään katuvalta ja paljon äskeistä pienemmältä. Siirtolohkare lohkoo sille kivitotuuksia, ja se koettaa hakata ja kaivertaa sanat sisuksiinsa, vaikka tekeekin muutaman puolitahallisen kirjoitusvirheen.

Kun jyrinä ja kolina loppuvat ja asiat on kaikki sanottu, kivet vyöryvät metsään. Tai oikeastaan vain iso kivi vyöryy, pieni kierii. Ne molemmat kulkevat niin kevyesti, ettei maastoon jää jälkeäkään, risukaan ei rasahda eikä yksikään varpu taitu.

Pieni susi kohauttaa harteitaan ja kääntyy katselemaan joessa virtaavaa vettä. Ylävirtaan polskuttava suomuinen köriläs loikkaa pitkän kaaren ja loiskauttaa vettä sudenpoikasen kuonolle.

Riistanhoitosuunnitelma

Eläimet istuvat kokoussupassa. Jokaista lajia edustaa yksi jäsen. Karhu ja hirvi istuvat vierekkäin, tiaiset hirven sarvissa, ja viereisen peuran sarvissa tilhi ja uunilintu. Tiltaltti laskee tynnyristään maljoja halukkaille. Ilves ja supi seisovat mäyrän vieressä. Ahma katselee jänistä vähän sillä silmällä, vaikka tietää, että esityslistalta poikkeaminen on vakava teko, josta ei selviä varoituksella jos ollenkaan. Hiiri ja päästäinen ovat etsineet alleen oksankänkkyrän. Myyrä on ollut höveli ja luvannut huolehtia kastemadosta, jonka se on sitten kietonut kaulansa ympärille.

Kettu on tapansa mukaan loikannut melkein supan pohjaan ja jakaa sieltä puheenvuoroja. Ensimmäiseksi se antaa puheenvuoron sudelle.

– Riistakanta on kasvanut nopeasti, susi aloittaa ja nuolaisee huuliaan, – sitä alkaa olla jo harmiksi asti.

Myöntävää mutinaa kuuluu joka suunnalta. Jänis painaa korviaan selkäänsä vasten ja vetää päätään hartioidensa väliin. Ahma ja näätä nousevat takajaloilleen ja tekevät käpälämerkkejä niin, että hirvi säikähtää ja linnut ovat tippua sen sarvista. Orava seistä jököttää oksallaan liikkumattomana, kotka istuu saman puun latvassa ja heittelee teräviä katseita ympärilleen. Ilves pyytää ja saa puheenvuoron.

– Ilvesten mielestä riistaa pitää ryhtyä harventamaan metsästämällä, se mouruaa.

Jänis painautuu entistä matalammaksi. Minkki ja supikoira vaativat puheenvuoroa hyppimällä ja ääntelemällä lajityypillisesti. Kettu jo melkein komentaa ne hiljaiseksi, mutta päättää sitten antaa niille yhteisen puheenvuoron.

– Minkit kannattavat ehdotonta luonnonsuojelua, toinen aloittaa ja toinen kiljaisee heti sen päälle, ettei supikoirien mielestä minkäänlaista metsästystä pitäisi sallia, vaan antaa kaikkien lajien levittäytyä omien kykyjensä mukaan.

Kettua naurattaa, mutta se hillitsee itsensä. Puheenjohtajana ei sovi ottaa kantaa ennen kuin muut ovat saaneet asiansa sanottua. Karhu nostaa kämmentään juuri sopivalla hetkellä ja pyytää puheenvuoroa.

– Karhut ovat pyynnin kannalla, se mörähtää ja katselee haastavasti ympärilleen. – Kaikkien pitää sopia samaan metsään.

– Tehdään tasapainottava riistanhoitosuunnitelma, pöllö huuhuu muistamatta pyytää puheenvuoroa.

Pöllön ehdotus saa välitöntä kannatusta ja puheensorina ja kohina velloo hetken pitkin supan reunoja. Kettu komentaa järjestyksen ja ehdottaa, että riistanhoitosuunnitelma tehdään saman tien ja että sitä ryhdytään toteuttamaan jo seuraavana päivänä.

Niin tehdään. Harakka saa ryhtyä kirjuriksi ja varvastella suunnitelman supan reunalla kasvavan koivun valkeaan kylkeen. Kokouksen jälkeen siinä lukee:

Riistanhoitosuunnitelman mukaisilla toimilla estetään ihmisen liiallinen runsastuminen ja torjutaan sen aiheuttamia vahinkoja. Jokainen on osaltaan velvollinen...

Vanha karhu

Olohuoneen sohvalla istuu karhu. Sen keltainen turkki on hiutunut lähes olemattomaksi ja toinen etukäpälä repsottaa olkapäästä. Nahkasuikaleesta rullatun kirsun alle on syntynyt ratkeama, josta kuonon täytteet ovat karanneet.

Ketään ei ole kotona. Karhu katselee pimeää televisiota ja kirjojen täyttämää hyllyä. Karhun silmiin on jäänyt monta kuvaa hetkistä, jolloin se sai istua jonkun sylissä ja olla turvana, kun sadut tai telkkariohjelmat muuttuivat melkein liian jännittäviksi. Jokainen karhun turkista irronnut karva muistuttaa sitä rutistuksesta tai silityksestä, jotka pikkuhiljaa olivat liikaa sen turkille, vaikka karhu itse iloitsikin joka ainoasta halauksesta. Karhun pyöreissä korvissa kaikuvat niihin aikojen myötä kuiskitut salaisuudet, se kuulee vieläkin lasten riemun ja aikuisten ilon ja pystyisi helposti toistamaan joka ainoan kuulemansa sadun ja tarinan, jos se vain osaisi puhua. Sen ainoa tapa kommunikoida on kuitenkin olla juuri se mikä se on, olla sitä täydesti ja kokonaan.

Ovi rapsahtaa ja nainen tulee sisälle. Hän tuo mukanaan kaksi sohvatyynyä, joiden hän uskoo sopivan sohvaan, jonka hän on juuri ostanut. Liike on luvannut, että miehet toisivat uuden sohvan perille saakka ja veisivät samalla vanhan sohvan pois.

Nainen tarttuu karhua kuonosta, nostaa elikon pois sohvalta ja ryhtyy sullomaan sitä muovipussiin, jossa vielä äsken oli toinen uusista tyynyistä. Pussi on kuitenkin liian pieni, eikä karhu sovi sinne kokonaan. Nainen tuhahtaa, vetää karhupussin sangat jotakuinkin solmuun ja heittää sen eteisen nurkkaan.

Kun mies tulee illalla kotiin, olohuoneessa on uusi sohva ja sen muotoja ja värejä korostavat sohvatyynyt. Nainen on laittautunut sieväksi, istuu sohvalla tyytyväisen oloisena ja hymyilee miehelle. Mies hymyilee takaisin ja sanoo:

– Näytät hyvältä.

– Se johtuu varmaan tästä uudesta sohvasta, nainen sanoo ja taputtaa vierustaansa. – Istu.

Vasta silloin mies huomaa sohvan. Hän istuutuu ja kokeilee sitä kädellään. Sitten hän kysyy, missä hänen vanha sohvansa on. Nainen sanoo huonekaluliikkeen miesten vieneen sen mennessään. Mies katselee ympärilleen. Sohva on kieltämättä hienon näköinen.

– Entä missä on minun karhu? mies huolestuu.

– Heitin sen pois, nainen tokaisee. – Se oli jo niin vanha ja kulunut. Voidaan ostaa sinulle uusi nalle, jollet osaa olla ilman.

Mies nousee ylös ja ryntää ovesta ulos panematta edes kenkiä jalkaansa. Hän menee jätekatokselle ja penkoo roska-astioita, kunnes löytää ystävänsä. Mies puristaa vanhan karhun rintaansa vasten ja lähtee takaisin sisään. Hän kävelee kevätsohjossa sukkasillaan ja puhuu karhulle lohdullisia sanoja, rapsuttaa sen kuluneita korvia ja hakee samalla itselleen lohtua karhun läsnäolosta ja tutusta, pölyisestä tuoksusta.

Ennustus

Nainen astelee hiekkatiellä ja miettii asioitaan. Hän on ollut jo kohta kuukauden maalla, kiertänyt maito- ja tanssilavat, mutta ei ole löytänyt paikkaansa kyläyhteisössä. Hän on tullut jäädäkseen, kaupungin meteli ja kohina olivat hänestä liikaa ja niin hän vuokrasi muutaman vuoden autiona seisseen talon ja kotiutui sinne. Sopeutuminen kyläläiseksi oli kesken, se vaatisi vielä paljon sekä häneltä itseltään että kyläläisiltä.

Nyt hiekkatie vie naisen ikivanhan kuusikon keskelle. Kuusien alla on lähes pimeää. Aluskasvillisuutta ei ole, vaan maata peittää paksu kerros ruskeita neulasia. Yhtäkkiä nainen kuulee jonkun kutsuvan häntä nimellä. Hän katsoo sinne, mistä ääni tuli, ja näkee että tien laidassa istuu joku turbaani päässä valkealla liinalla peitetyn pöydän ääressä. Nainen aikoo kävellä ohitse, mutta kuulee nimensä mainittavan uudelleen ja tulee uteliaaksi. Hän lähestyy pöytää ja näkee, että sen päällä on kristallipallo. Joku huijari, hän miettii ja katsoo vasta sitten pöydän takana istuvaa hahmoa.

– Sinähän olet karhu, nainen tokaisee.

– Monet muutkin ovat, karhu myöntää ja heilauttaa kämmentään niin, että sen voi tulkita kehotukseksi istua pöydän toisella puolella odottavalle tuolille.

– Mutta sinä olet karhu, nainen toistaa ja hänen leukansa vavahtaa aavistuksen verran. – Sinä haisetkin ihan karhulta.

– Istu silti.

Nainen istuutuu ja jää tuijottamaan karhua. Sen silmät katselevat naista pitkän kuonon ylitse ja pyöreät korvat pilkistävät turbaanin rakosista. Sormiinsa karhu on sujauttanut sormuksia, joissa kimaltelee suuria arvokkaan näköisiä kiviä.

– No? nainen kysyy. – Mitäs nyt?

– Ennustan sinulle. Mitä haluat kuulla?

– Näytä minulle minkälaisen miehen kohtaan tansseissa ensi viikonloppuna.

Karhu napsauttaa kynnellään kristallipallon pyörimään jalustallaan, nojautuu taakse ja nostaa takakäpälänsä pöydän reunalle. Kun pallo pysähtyy, karhu nostaa pöytäliinaa ja avaa pöydän alapuolella olevan laatikon. Se ottaa sieltä miehen ja taittelee tämän auki. Mies huohottaa, vilkuilee karhua ja vapisee.

– Kelpaako tämä? karhu kysyy ja sanoo panneensa merkille, että mies tanssitti naista jo edellisviikolla lavalla ja oli sitten viikolla puhunut kavereilleen, miten hänellä oli varma nakki kiikarissa.

– Se on vähän juoppo, nainen toteaa ja sanoo, ettei hän välitä juopoista miehistä vaikka ne olisivat kuinka hyviä tanssimaan. Karhu antaa miehelle luvan mennä ja mies menee. Hän juoksee kylän suuntaan kädet ylhäällä, kiljuu ja loikkii pitkiä askeleita. Miehen housunlahkeesta valuu tielle jotain märkää.

– Haenko toisen, karhu tiedustelee ja nostaa jo kankkuaan ylös.

– Älä, nainen sanoo ja tarttuu karhun käpälään.

Karhu käy takaisin istumaan. Nainen venkuttaa yhden karhun sormuksista irti ja sujauttaa sen omaan peukaloonsa. Karhu nuolaisee huuliaan.

– Ennustaisitko, että minä muutan sinun luoksesi, nainen ehdottaa karhulle. – Karhut haisevat niin hyvälle.

Karhu ennustaa, ja nainen aavistaa jo melkein sopeutuneensa. Molemmat nousevat ja karhu pakkaa pöydän ja tuolit konttiinsa. Sitten he lähtevät yhdessä katsomaan, minne tie vie ja mitä metsässä oikeasti on.

Sammalmatto

Karhu seisoo hiekkatien poskessa ja odottaa. Aina välillä tietä myöden kulkee auto, ja karhu heiluttaa sille peukaloaan. Yksikään autoista ei kuitenkaan pysähdy, vaan jokainen tekee kaarroksen tien toiselle penkalle ja painaa kaasua. Karhua alkaa jo harmittaa moinen käytös, olisihan kohtuullista tarjota kyyti toiselle, kun linja-autokaan ei enää näillä tienoin kulje.

Taas kuuluu mutkan takaa lähestyvän auton ääntä. Moottori huutaa kovilla kierroksilla ja auto köröttelee hiljakseen näkyviin ja pysähtyy karhun kohdalla. Kuljettajana on vanha mummo, joka tihrustaa kontiota silmälasiensa ylitse, kyselee toisen aikeista ja lopulta lupaa tälle kyydin. Karhu heittää reppunsa takapenkille ja kömpii itse kuljettajan viereen. Koko auto tulee melkein täyteen karhua.

Mummo painaa kaasun pohjaan, auto kuopaisee tietä ja alkaa körötellä eteenpäin. Karhu sanoo mummolle, että se kyllä uskaltaisi olla mukana kovemmassakin kyydissä.

– Kaasu pohjassa mennään, mummo sanoo ja kumartuu ratin ylle.

Karhu nyökkää ja ottaa lokoisan asennon. Ehtisi sitä näinkin.

– Komea on turkki, mummo sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. – Mihinkäs sitä oltiinkaan menossa?

– Retkelle, karhu murahtaa ja rapsuttaa itseään kyljestä. – Onko tässä jo hyvä paikka?

Mummo katsoo sivulle ja näkee kauppakeskuksen asfaltoidun pysäköintipaikan, joka on täynnä autoja ja valtavissa ostoskärreissä ostoksia työntävää ihmispaljoutta.

– Joo, hän sanoo ja kääntää auton pihaan. – Minä tulen mukaan. En ole käynyt retkellä ainakaan kahdeksaankymmeneen vuoteen.

Mummo ajelee edestakaisin parkkipaikalla ja etsii tyhjää ruutua. Liikenne on jatkuvaa ja aina kun jostain ruudusta lähtee auto, niin jo vain siihen tulla tormaa joku toinen, eikä mummo koskaan ehdi. Karhu pyytää mummoa seisauttamaan auton. Mummo pysäyttää, ja karhu hyppää ulos. Se katselee hetken ympärilleen ja nostaa sitten kolme vierekkäin pysäköityä citymaasturia liikenteenjakajan päälle pystyyn toisiaan vasten. Nyt on tilaa ja mummo ajaa tyhjään ruutuun.

Karhu ottaa repun takapenkiltä ja kaivaa sieltä esiin sammalmaton, jonka taittelee auki ja levittää vielä tyhjiin ruutuihin, kattaa matolle tölkkikaupalla olutta, sikareita, juustoa ja kaikkea karhuhyvää, mitä nyt ikinä vaan onkaan. Mummo katselee karhun antimia silmät kiiluen. Hän hieroo käsiään vastakkain, vaihtaa hampaansa terävämpiin ja kysyy, joko saa aloittaa. Karhu lupaa. Se nappaa mummon syliinsä ja istuttaa sammalmatolle, istuu itse viereen, sihauttaa oluttölkin auki ja ojentaa sen mummolle yhdessä valmiiksi sytytetyn sikarin kanssa.

Siinä ne sitten retkeilevät, mokomat, rakentavat tyhjistä kaljatölkeistä torneja ja karistavat sikarintuhkaa matolle. Välillä mummo mukeltaa juustoa ja hilloa keksin päällä, välillä hän taas haukkaa suuresta siankinkusta, jota karhu pitää melkein omanaan. Onhan se raakaa, eikä kovin hyvää, mummo tuumii, mutta ei tuon karvaturrin pidä antaa kaikkea yksinään syödä. Puolensa se on pidettävä vanhanakin.

Kun citymaasturien kuskit palaavat ostoksilta ja haluavat autonsa takaisin, he koettavat komentaa karhua nostamaan ne takaisin pyörilleen. Karhu kertoo heille, ettei se nyt käy eikä komentelu muutenkaan ja että heidän on hyvä hakea lisää olutta retkeläisille. Kun kuskit sitten tuovat sitä monta kantamuksellista, karhu kutsuu heidät mukaan retkelle ja opettaa laulamaan jänis istui maassa karhuksi. Se onkin hieno laulu. Joku ympärillä pyörivistä katselijoista sen ehtii elokuvata ja laittaa kaiken kansan saataville. Citymaasturikuskeista tulee heti kuuluisia ja hirmu rikkaita, eikä heitä enää yhtään harmita karhun ja mummon eväsretki, vaikka se kestää ainakin ylihuomiseen saakka.